"Jollei teidän mielenne siitä vain pahastu, niin kyllä minä… Tuntuu niin tukalalta tämä yö, kun ei unta saa ollenkaan ja kamaloita ajatuksia vain päässä liikkuu, kaikellaisia…"
Sanna koetti laskea Miinan oljille. Nousi ja teki tulen takkaan. Pani pataan vettä Tiinan lehmää varten ja toimitteli kaikellaisia Tiinan aamu-askareita; kahvipannunkin oli Tiina käskenyt tulelle panna. Huolista osa unohtui tämän puuhailemisen ohessa, kun Miinakin nyt vähän pitemmältä sai rauhaa eikä häirinnyt.
Sanna istuutui takan ääreen. Syviin ajatuksiin hän vaipui, laski kädet helmaan ja katseli liikahtamatta tuleen.
… Jospa saisikin tässä talven yli olla… Mutta kun Tiina jo äsken sanoi, että "kyllähän hän nyt tämän yhden yön kestää." Ei taida olla turvaa pitemmälle, eikä lupaa olla.
Jos koettaisi rukoilla Tiinaa ja pyytää olla tässä edes joulun taakse?
Olisi silloin jo kappale talvea kulunut ja kodittomuuteen tottunut.
Mutta eihän sitäkään raatsisi tehdä, Tiina kovin vaivaantuisi.
"Hyvä Jumala, mihin tässä joutuu!"
Matti tuli, laski kirveensä nurkkaan, kävi istumaan havutukille takanviereen ja pani tupakaksi. Nojasi sitten päänsä muurinpilariin harvaksensa savuja vedellen.
Vaimo katsahti mieheensä, tokko edes vähän iloisemmalta jo näyttäisi?
Samaa ajatellen Mattikin silmänsä, ikään kuin salaa, Sannaan loi.
Varmaankin pettivät kumpaisenkin toiveet, koska ei mitään puhetta
syntynyt. Äänetönnä vain kumpainenkin tuleen katseli.
Matti silmäili pahnoille. Siinä niitä rauhassa nukkuu viisi kappaletta. Kohta ehkä alkavat nousta ja ruokaa tahtoa. Sisällä vavahti niin omituisesti, oikein ruumista huiskautti, juuri kuin olisi pelännyt jostain putoavansa. Sannakin huomasi tuon liikunnon ja katsahti Mattiin syitä tutkien.