Mattia rupesi arveluttamaan.
"Jos olisit edes puolen manttaalin isäntä", sanoi kerrankin eräs mökkiläis-naapuri, "ja sinulla olisi sitten vielä joitain kunnan luottamusvirkoja, niin saisitpas tottavie vaikka kaksikerroksisen tuparadin värkit! Ei yksikään olisi tuomatta, jota pyytäisit. Mutta nyt se on toista, kun olet tuossa tilassa, kun tietävät että sinä tarvitsisit kipeästi, niin eivät vain monetkaan tuo. Eivät ne sinun ystävyydestäsi välitä."
Matti ymmärsi että se niin oli. Mutta kun toiset taas arvelivat, että olisi parhainta koettaa, "eivät nuo mitään vie jos eivät tuokaan", niin päätti yrittää. Alkoi kulkea talosta taloon omassa kylässä. Pyyteli, että edes jonkunlaisia säippänöitä tuotaisiin. "Täytyy tässä ruveta yrittämään, ei auta", hän saneli.
Muutamat toivat suoraan esiin esteitänsä: Oli ollut niin lyhyeltä ajokeliä, ei oltu vielä ehditty paljon mitään itsellekään ajaa; muitakin talkoisiin pyytäjiä oli jo kulkenut, niin että epäilivät josko niihin kaikkiin voi joulunalla ehtiäkään; muutamilla oli huono metsä ja täytyi itsekin hirsiä ostaa, kun rakennuspuita tarvitsi, kuten itse kertoivat. Jotkut vahvasti lupasivat "auttaa".
Kävi Matti Pekkolassakin. Ei uskaltanut menemättä olla, koska
Pekkolainen oli rikas … ja saattaisi häntä joskus tarvita.
Hampaankolossa Matilla kyllä oli, mutta sen täytyi siellä pysyä,
ainakin toistaiseksi.
Lupasi Pekkolainen tuoda.
"Huono jo olikin se sun tupasi", sanoi sitten vielä, lämmitellessään takkapaisteella selkäänsä ja hymyillen, niinkuin Mattia kiusatakseen.
"Huonohan se oli", myönsi Matti, "mutta olisihan siinä vielä mennyt".
"Parempi on kun saat uuden", jatkoi Pekkolainen ja keikisteli, saadakseen kasvamisen alussa olevaa vatsaansa pulleammalta näyttämään.
"Niin … jos saan."