Nyt ne kilvassa juoksivat Pertun Mikossa ja Mattia tahtoivat kahteen käteen puhutella. Kun Matti heidän kanssaan lähti tuvasta pihalle, jo mennessään hyvin tietäen mistä asiasta kysymys oli, niin hän tavallisesti kuuli tuon salaisen asian seuraavaan tapaan:
"Tuota … eikö sen Matin nyt sopisi mulle maksaa sitä seitsemääkymmentäviittä penniä? Olisin tässä tarvinnut", sanoi muuankin talon isäntä.
"Kyllähän minä maksaisin, mutta ei minulla ole, velikulta. Odota nyt siksi kun tulen takaisin, jos sattuisin jotain saamaan kokoon."
"Olethan saanut Pertun Mikolta rahaa hevosen ja hirsien väliä?"
"Noo, sain minä 5 markkaa, mutta sillä olen ostanut kauppakalua."
"Etkös sinä saanut makasiiniltakin jyviä?"
"Sainhan minä 6 kappaa yhteensä, mutta…"
"On vain niin ilkeätä", pahotteli isäntä, "kun se on niin kauaksi jäänyt, unohtuukin pian."
"Mitä joutavia sinä nyt, mitä se unohtuu. Kyllähän minä maksan kun jaksan, mutta en minä nyt jaksa."
Katseltiin hetkinen ilmaan, kun ei tuntunut olevan mitään sanomista. Pahat oli isännällä paikat. Ei uskaltanut julkisesti suututtelemaankaan ruveta … olisi Matti ehkä ruvennut tyhjäksi tekemään, kun ei ollut vieraitamiehiäkään, joilla olisi voinut saatavansa toteen näyttää. Parempi siis oli toimia leppeämmästi ja ikäänkuin narrailemalla.