Hänelle tuli polttava ikävä kotikylään. Muisti kotipuolen väkeä, muisti miten ne armahtivat ja ruokaa antoivat silloin kun palo tapahtui. Kyllä muisto siitä karvasteli, kuinka kovin heitä siihen aikaan oli kohdeltu, kun matkaan lähtivät. Mutta ei se kyennyt kukistamaan toista. Hän uskoi, piti sen ihan varmana, että nyt, kun ei enään ollut Mattiakaan turvana, ne hartaalla osanottavaisuudella häntä kohtelisivat, nuo tutut oman kylän ihmiset, joiden parissa oli aina lapsuudestaan asti elänyt.
Hän sai jostain huonot vankkurit, asetti Tupun ja Miinan niihin, tarttui vetoaisaan ja rupesi vetämään kotipuoleen. Hemmu, Aukusti ja Liinu juoksivat edellä ja perässä, väliin auttoivat äitiä vetämisessä. Tiet olivat rapaiset, ilmat sateiset, kulku vaikea ja vankkurien veto hankalaa.
Kotikylään joukko kuitenkin vihdoin saapui ja Korvisen pihaan kulkunsa ohjasi.
"No kuinkas nyt", puhutteli emäntä painolla, "kun niin kovat kohtalot ovat kautta käyneet?"
Sanna ei voinut puhua vähään aikaan. Vihdoin kuin kieli tottelemaan rupesi, virkkoi:
"Tässähän sitä … täytyy mennä."
"Jopahan… Raskaasti se Jumalan kaikkivaltias käsi koettelee muutamia." Emäntä huokasi ja pyyhkäsi kyyneliä silmäkuopistaan.
"Vai on se tännekin jo ehtinyt tieto siitä", sanoi Sanna.
"On se. Mutta ei suinkaan Matti kuollut ole vielä?"
"Ei hän kuollut ole, mutta kovin kuuluu olevan huono."