TANAKKALA. Niinpä ei sitä ole tullut tehdyksi. Mutta olkoon sillään nyt se juttu. Mitä sanovat sinun lapsesi, Peräkorpi?
PERÄKORPI. Tästäkö akan ottamistouhustani?
TANAKKALA. Siitä.
PERÄKORPI. Noo tuota … se nyt on sillä tavalla, tuota… En minä ole heidän kanssansa vielä oikein puhunutkaan.
TANAKKALA. Ja kihlata jo aijot.
PERÄKORPI. Niin noh, heidän ei tule mitään. Talo on omani, Miinalle maksan rahat vaikka paikalla, Juho on saanut osansa.
NIERULAINEN. Niin, mitä siihen mukulain tulee. Itsellensä tämä vaimon ottaa.
TANAKKALA (Päätä ravistaen.) Vaikka kohtakin, mutta kotirauha siinä särkyy.
PERÄKORPI. Minä olen jo niin kauan saanut olla kaikkea huolen pitoa vailla että… Ei kukaan enää välitä minusta, ei kukaan tottele, niin pidetään minua kuin ruotiäijää… Minä olen niin tuskastunut että … kun vanhalla ijällään pitää olla ja elää kun kerjäläinen, vaikka talo on kun linna… Minä olen niin suuttunut päiviini että … akan minä otan, menköön syteen taikka saveen, sen huonommaksi ei minun elämäni taida tulla.
TANAKKALA. Oletko kauan jo tätä ajatellut?