— Mitä hyödyttää antaa maata ihmisille, jotka eivät kykene … eivät osaa sitä viljellä? Ne eivät elä maasta.
— Kyllähän siihen aina oppii, maanviljelykseen, kun siihen vain käsiksi tarttuu ja on pakko, puolusteli Mikkonen. Kun ei Kanteleinen kohta sanonut mitään, jatkoi hän vähän ajan kuluttua, tuijottaen taas kulmiensa alta, kierosti hymyillen:
— Se maanasujan taitamattomuus on tullut teille, teille, jotka syrjästä … syrjästä katsotte, sananlaskuksi. Mutta minä olen itse koettanut ja minä vakuutan —
Mikkonen piti pienen välihetken, suoristi etusormen Kanteleista kohti ja jatkoi:
— Minä vakuutan, että kyllä minäkin sen osaan! Osaan minä. Mutta keinottelu, keinottelu tekee sen kahdella tavalla mahdottomaksi: minä olen viljelijänä ja niin useammat meistä, tavoitellut hetken tarkoitusperiä. Etsimme lyhintä tietä rahan kimppuun. Siitä on maanviljelysammatille vahinkoa, sillä tämä on keinottelua, ryöstöviljelystä. Tämä keinotteluvaisto vie meiltä yhteishengenkin.
— Niinpä niin! keskeytti Kanteleinen. Keinotteluvaisto on yksi, kenties voimakkain syy, joka estää maanviljelijää syventymästä ammattiinsa. Mutta sanokaa, millä juurittaa pois tämä taipumus?
Vähän myöhemmin rupesi Kanteleinen juurtajaksain selittämään, mitä hän puolestaan luuli tässä suhteessa tarpeelliseksi:
— Esimerkinmiesten pitää käydä esimerkillä edellä. Sellainen pienviljelys, johon nyt tahdotaan tulla, vaatii menestyäkseen kehittyneempää maanviljelijää kuin tavallinen talonpoikaisviljelys. Pikkuviljelijän pitää pienestä maatilkusta kyetä tuottamaan se, mitä talonpoika laajemmista tiluksistaan. Siinä tarvitaan taitoa.
Hän selitteli edelleen, että pikkuviljelijä ei voi kannattavaisuuslaskuissaan turvautua myöskään halvalla ostettuun työvoimaan, josta saisi laskea voittoa. Mutta sen sijaan tulisi hänen oppia turvautumaan keskinäiseen yhteistoimintaan, jossa jokainen hyötyy itse liittymän toiminnasta jonkun prosentin ja hyödyttää taas muita.
— Mutta miten saada tämä sellaiseksi uskonkappaleeksi, joka johtaa toimintaan?