Hän koetti kerran. Eikä turhaan. Joukko äitejä tuli. Koululla oli sisälukutunti. Pienokaisia (oli pientenlasten koulu) oli jo ennakolta tutustutettu luettavaan kappaleeseen, tehty kysymyksiä ja opetettu vastaamaan. Tunti tuli niin eläväksi, että äidit tulivat kyynelsilmin kiittämään. Moni jo kysyi, saisivatko toistekin tulla. Silloin opettaja selitti, että hän oli ajatellut pyytää vanhempia, erittäin äitejä, mutta isiäkin milloin niillä on aikaa, niin kuin talvella kyllä on, tulemaan koululle ja seuraamaan opetusta.

Jottei joka tunnilla olisi kuulijoita, järjestäisi hän määrättyinä viikonpäivinä tunteja, jolloin vanhemmat voisivat tulla.

Niin järjestettiinkin. Pian havaitsi opettaja, ettei hän ollut turhaan vedonnut vanhempain kasvattajavaistoihin. Aivan lyhyen ajan kuluttua rupesivat lapset osaamaan paljon paremmin kotilukunsa.

XVI.

Äidit kokoontuivat hyvin runsaslukuisina koululle kerta viikossa. Tunnin mentyä oli naisilla aina niin paljo juteltavaa opettajan kanssa kysymyksistä, jotka kehittyivät mielissä koululla saatujen vaikutusten johdosta, että lyhyet välitunnit eivät enää tahtoneet riittää. Moni ajatus sitä paitsi sisälsi jotain uutta, varteenotettavaa, joten niiden ei saanut antaa mennä vain ilman muistiinpanoa. Pian järjestettiinkin niin, että oppitunnin jälkeen oli puolentuntia vapaata keskustelua. Aika korvattiin pitentämällä silloin päivää puolella tunnilla. Lapset saivat keskustelujen aikana vapaasti leikkiä ulkona.

Muutamien viikkojen kuluessa saattoi monessa naisessa havaita mielenkiintoisia vaikutelmia. Ennen eivät useat osanneet muuta kuin ihmettelynsä lausua, eivätkä juuri muussa kuin uskonnossa seurata opetusta. Nyt jo moniaat saattoivat kertoa havaintojaan tunnilla tapahtuneen opetuksen johdosta. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että nämä olivat ruvenneet seuraamaan lastensa lukuja, muutamat lukien itsekin ne kappaleet, mitä lapsilla oli milloinkin kotilukuina.

Kuitenkin, kun ensi innostuksen kuohahdus oli mennyt, yritti yksi ja toinen jäämään pois, valittaen ajan vähyyttä ja töiden paljoutta. Silti tulivat he kuitenkin useimmiten.

Oli eräitä uskollisia, jotka eivät minkään esteen antaneet vaikuttaa poisjäämiseensä. Yksi niistä oli Mikkosen emäntä. Hän oli puolivälissä viidettäkymmentään. Vahvarakenteinen, itsetietoisen näköinen nainen, jonka silmissä oli kirkas, hyvänsävyinen ilme. Emäntä ei ollut itse käynyt muuta koulua kuin rippikoulun. Lukemaan oli opettanut isoäiti. Lapsia oli Mikkosen emännällä 9; 5 poikaa, 4 tytärtä, kaikki elossa. Lapsilleen sanoi hän antaneensa parhaansa mitä oli ymmärtänyt. Mutta miehensä ja hän olivat ennen olleet hyvin epäilevällä kannalla kansakoulun vaikutuksen suhteen, kertoi emäntä kerran. Heistä rupesi, näet, näyttämään, että kansakoulu vieroitti lapsia ruumiillisesta talonpojan työstä. Niilosta he siihen käsitykseen tulivat. Niiloa vanhempi oli tytär, joka ei saanut käydä kansakoulua. Hän oli hyvä työihminen ja pysyi tyttönäkin hyvin kotona. Kun meni naimisiin, taloutensa on hoitanut ilman surua. Mutta Niilo sai käydä kansakoulua, eikä äitinsä ymmärtänyt, minkä tähden se poika sai yhtäkkiä sellaisen vedon pois kotoa, että aivan aikoi mennä riidalla…

— Niin, no, opettaja tietää, kuinka se sitte päättyi. Opettaja sai estetyksi, josta me aina opettajalle olemme kiitoksen velassa.

Sitte ne saivat käydä koulua, mutta yksi jäi väliltä pois, jota ei ollenkaan koulutettu, kun he isän kanssa epäilivät, että jos se koulu niiltä vie työntekijän-luonnon…