Mutta Kanteleinen jatkoi rauhallisena esittelyään:
— Näin syksyiset työpäivät loppuvat tavallisesti aikaiseen ja meille jäävät pitkät illat… Kokoonnumme parina iltana viikossa, nähdäksemme mille maistuu puunhaju ja työnhuvi siellä, missä moni on ennen vain hypellyt ja voimistellut.
Puhuuko se oikein totta? Miehen silmä on saanut kiinteän tuikkeen, äänessä karahtaa omituinen käskijän sävel…
Pojat kummastelevat ja katsovat vielä uudestaan Kanteleista. Joku alkaa jo ihmettelystään tauota. Se voisi kenties olla mahdollista? Voisi siinä olla hauskaakin sille joka osaa…
Kanteleinen sanoo, että seurahuoneen lämmitysvehkeet on ensin kuntoonpantava. Hän kutsuu kylän muurarin, näkyypä se olevan mukava mies.
Todellakin! Muurilaitoksia katseltiin joukolla. Mahtaako muurari vaatia paljonkin näiden kuntoonpanosta?
— Noo, ei niinkään paljoa kuin mahdollinen tulipalo veisi, jos sellainen…
Ja sitten ne penkit! Ei ollut ennen tullut huomatuksikaan, miten ikävän näköisiä ne olivat. Totta kyllä, että ne alkuaankin oli tehty vain hätävaraksi, silloin kun seurahuone laitettiin. Sillä välin on niitä säästämättä pidelty, niin kuin pidetään sellaista, josta ei ole mitään lukua. Tästä kaikesta oli niihin jäänyt monta merkkiä. Sitä paitsi oli luonto puolestaan niitä pidellyt, vedellyt kaltoiksi ja ontuviksi.
Tuolien ja pöytien laita oli sama. Tuoleja oli aikoinaan ostettu kaksi tusinaa, mutta nyt niistä oli vain kuusi sellaisessa kunnossa, että pysyivät omin neuvoin pystössä ja kaksi sillä tavoin, että niiden jalkoja oli vahvistettu saharivun kappaleilla.
Pöydistä yksi seisoi puhtaasti omin neuvoin, mutta toisen katkaistu jalantynkkä nojasi mukavasti kulmapenkkiin ja kolmas lepäsi näyttämön nurkassa piilossa, vaivojansa sentään huutamatta.