Ja nyt se sama mies seisoo tuossa, aivan lähellä. He rupeavat tekemään yhdessä työtä, samaa työtä, yhteisillä työkaluilla. Yht'äkkiä kuohahtaa aivan kuin joku sielun pohjasakkakerros. Hän elää silloisessa mielentilassa muutaman silmänräpäyksen. On jo melkein ääneen pääsemäisillään: "Piruakohan se tuo mies oikein meinaa?" Silloin katsoo hän kulmiensa alta Kanteleista sivulta päin. —
Kanteleinen oli seurannut työtoverinsa alkuvalmisiuksia. Havaittuaan millä mielenkiinnolla tämä kävi kiinni, vavahti Kanteleisen nuori opettajasydän. Jo ennen oli hän pitänyt tästä miehestä, huolimatta siitä, että se oli päissään ilkeä. Nyt hänen havaintonsa varmistuivat. Seuratessaan miten Juho ensin tarkasteli höyliä, sitten tempasi lautakasaa, sitten … oli hän huomaavinaan, tahi ainakin kuvitteli sitä, miten sisäinen, kauan uinaillut luonteentarmo yht'äkkiä tuossa miehessä heräsi ja alkoi toimia. Se pani heittelemään kaikkea mikä käsiin sattui, höyliä ja lautoja. Juho nousi Kanteleisen silmissä aivan huomaamatta. Hän löysi itsensä yht'äkkiä ajattelemasta uutta työnjakoa, aivan tasa-arvoista, jossa kumpainenkaan ei ole mestari. Samalla vallitsi joku salainen tunne siitä, että tuo mies on nopeampi, rajumpi, aikaansaavampi, joskin hän itse taas mahtanee osata hieman enemmän ja hienommin. —
Kanteleisen silmä sattuu Juhon silmäterään juuri silloin kun tämä kulmiensa alta katsoen tutkii: "Piruakohan se tuo mies oikein meinaa?"
Kanteleisen totinen katse saa hymyä. Hän ei lue Juhon silmäniskun sisältöä, vaan äskeisen oman ajatuksensa jatkona kysäsee:
— Osaatko kiillottaa?
— En minä…
Se tuli epämääräisesti. Kanteleinen jäi siihen käsitykseen, ettei Juho ole aivan vieras sillekään taidolle.
Yht'äkkiä kohotti Juho katseensa lautaläjästä, mihin se äsken oli arkana paennut, astui askeleen Kanteleista kohti ja kysyi:
— Kuinka opettaja arvelee…
Kysymys koski jotain osaa työstä. Äänessä oli jo luottava, vilpitön kaiku.