Sihteeri, Kuhilasmäen Mikko, astuu pöydän ääreen. Hänellä pitäisi olla vuosikertomus, mutta ei ole joutanut kirjoittamaan, selittää. — Valehtelet! ajattelee moni, hymy huulillaan. — Mutta mitäs sellaisesta toiminnasta vuosikertomusta tehtäisiinkään, puhuu Mikko. — Et sinä ole ollut muita parempi, ajattelevat monet. Muuan ottaa tulta paperossiinsa, eräs ryhmä lähtee etupenkeistä kovaäänisesti rähisten sivuhuoneeseen. Sihteeri istuu, ottaa lyijykynän uudestaan käteensä, katselee sitä ääneti. Hän on täyttänyt velvollisuutensa.
— Onkohan tilit? kysyy puheenjohtaja Koivusen Vihtorilta, julkisesti.
— Kyllä ne on, mutta jäsenmaksuja ei ole ehditty kantaa, ilmoittaa
Vihtori.
— Onko ne tarkastettu?
— Ei niitä ole tarkastettu, kun…
Ja seura päättää, että jäsenmaksut pitää ensin kantaa ja sitten tarkastaa tilit.
Tulevat vaalit.
Ehdotetaan entistä esimiestä. Hän ei suostu millään. Ei häntä tosin moni pyydäkään, sillä puhevuoroja käyttää vain pari, kolme. Sitte ehdotetaan muita, mutta ne sanovat eroavansa seurasta ijäksi, niin toinen kuin toinenkin, jos heidät valitaan.
Kokous on aivan neuvotonna. Siitä ikkunasta, josta kesällä on sisään kulettu, puhaltelee kolea syksyinen tuuli ja uhkaa sammuttaa savuttuneen ja tomuttuneen lampunlasin läpi himmeästi loistavan valon. Kokoushuoneessa vallitsee kiusallinen hiljaisuus, aivan kuin kuolema olisi sinne astunut.
Silloin kuuluu etäisestä pimeästä nurkasta kirkas ääni: