— Sohvi Kanteleinen, jupisee, ja suu menee leveämpään nauruun.
Muori ohahtaa toisella puolen seinää. Kanteleinen palaa tajuntaansa. Hieman ravistellen, aivan kuin vapautuakseen mielentilastaan, juo hän lasillisen kylmää vettä, tempaa vihkoläjän eteensä, etsii kynän ja ryhtyy työhön.
XI.
Usein kun Kanteleinen talven tullen astui kouluun ja alotti päivätyönsä muisti hän sen hetken kun oli lähtenyt seminaariin. Miksi juuri se elämänkohta niin mieleen muistui, ei hän saattanut ymmärtää. Oliko se sen vuoksi, että ensi kokemukset koulussa eivät vastanneetkaan odotuksia? Vaikka kuinka koetti innostuttaa itseään uskomaan, elämään siitä uskosta, että hänellä nyt oli suoritettavanaan jaloin elämäntehtävä minkä ihminen voi koskaan valita, sittenkin painosti aina aamusin. Kun otti virsikirjan käteensä etsiäkseen virren ja istui urkuharmonin eteen soittoa varten, nousi merkillinen vastenmielisyyden tunne ja peitti mielialan. Silloin, juuri siinä hetkessä se aina tapahtui: ajatus palasi Kanteleisten torpan pellolle. Mieleen muistui eräs elokuun ilta. Väinö oli äestänyt ja vaonnut ruispellot, jotka isäukko kylvi. Kun hän ajoi vanhan liinukan tallin eteen, ajatteli hän koko ajan yhä sitä, että se oli viimeinen kerta kun hän äesti ja kynti liinukalla Kanteleisten peltoa. Viimeinen kertako? Siihen liinukka huokasi syvään ja pitkään, samalla kun hän päästi valjaita. Viimeinen kertako?
Häneltä oli päässyt itku. Oli suudellut liinukkaa, ja liinukka oli haistellut häntä ja höplännyt hänen poskeaan ja katsonut totisilla, viisailla silmillään. Kun Väinö oli taluttanut hevosen umpiaitaan ja vapauttanut suitsista, oli liinukka hirnahtanut ja katsonut surullisesti, aivan kun olisi tahtonut sanoa: minä jään.
Umpiaidasta tuvalle oli tullut päivällä kylvyyn pellon piennarta. Hänestä tuntui silloin siltä kuin tuo pelto ajattelisi hänen lähtöään, kuin sen piennar koskisi paljaaseen, sille pienestä asti tuttuun jalkaan pehmeämmin, hyväilevämmin kuin milloinkaan ennen ja kuiskisi samaa kuin liinukka: minä jään.
Ja tuvanpäädyllä suuri kivi, joka oli kierrettävä kun umpiaidasta tultiin pellonpiennarta, kivi, joka hiiskumatta kupeillaan kantoi muistot monen sukupolven nuorimpain ikäkausien urheiluista ja pienten varpaitten kiipeilyistä, — kivikin tuntui sanovan: minä jään.
Kaikki tämä vaikutti sen, että seminaariin lähtö sillä hetkellä näytti aivan kuin rikolliselta. Se jäi mieleen.
Mutta torpassa oli paljo lapsia, eikä se voinut tarjota Väinölle mitään elinaikaista olinpaikkaa. Kun veli ja sisar, jotka olivat Amerikassa, olivat tarjonneet rahat jos Väinö menee seminaariin, oli mentävä, varsinkin kun omakin halu veti.
Oli hän senkin jälkeen joka kesä kyntänyt ja äestänyt Kanteleisten torpan maita. Mielialan apeus oli silloin usein haihtunut. Seminaari ja pelto olivat sopineet. Pelto oli monta kertaa hymyillyt päivälakkosessa: tulitpa! Liinukka oli höristellen tervehtinyt: tulitpa! Kivi oli vakaasti tarjonnut kylkeään kiivettäväksi: tule vain!