— Hyvästi, jättelee Mikko.
Sovittaessaan puita takkaan, sanoo ukko, kun ovi jo painuu kiinni:
— Hyvästi.
Tuli alkaa palaa. Vaari istuu tuolille, panee mällin poskeensa ja virkkaa hymähtäen katkerasti:
— On se sekin tyttären pyydystäjä!
Perään mumisee jotain.
Mutta kun tuli alkaa kirkkaasti palaa, lientyy silmistä vähitellen katkeroittunut ilme. Hän katsoo tuijottaen loimuun, huulet yhteen puristettuina, kasvoilla hyljätyn surumielinen tunnelma.
* * * * *
He hiihtelivät kylän takana Kyläsuolla. Sen aava valkea lakeus loisteli kuun kuuleassa hohteessa. Äänetön, ihana vaikeneminen, jota hieman särki kahden suksiparin vitkainen siirteleminen toisensa edelle ja sompasauvain vikisevä kosketus hangen pintaan. Pienet, matalakasvuiset pensaat ja männyt seisoivat raskaissa lumipukimissaan kahdenpuolen vähän ajettua talvitietä. Ne näyttivät kuin erämaan asujilta, jotka hiljaisena yöhetkenä ovat tulleet hyrmyistään luonnon salaperäisiä eläjiä varten valmistettuihin juhliin. Ihminen saattaa nähdä vain sen, mitä silmäin edessä on. Mutta juhlaväki seisoo juhlallisena, jäykkänä, ohikulkijaa kuulematta, näkemättä. Se joko näki, kuuli, tahi odotti jotain suurta, salaperäistä tai majesteetillista. Tämä odotus loi voittavan tunnelman koko luontoon, täytti maan ja ilman, ja Kyläsuon talvehtivasta lakeudesta hamaan korkeuteen, missä kuu ja tähdet seisoivat paikoillaan juhla-asemissaan.
Hiihtäjäin keskustelu oli melkein loppunut. Eikä se alunpitäen muuta ollutkaan kuin kuherrusta, jossa jokainen sana ja äännähdys tulkitsee vain lemmen ihanaa elämää. Pakkanen oli yhä kiihtynyt ja suksikeli käynyt kiinteämmäksi. Mutta hiihtäjillä ei ole vilu, eikä kiire. Kanteleinen hiihtää Sohvin lautasuksilla, ja ne ovat hyvin hyvät. Sohvi hiihtää Kanteleisen suksilla, mutta ei ajattele niitä.