— Arvelen vain, että tulemme heidän avuttaan silloinkin toimeen. Meitä on nyt kertynyt koolle miltei kaikkien Suomen vapaasukujen edustajia, — kotimaan puolustaminen on meidät kerrankin ajanut yhteen. Tässä törmällä seisovat Hornit, Tottit ja Bitzit, tässä ovat Flemmingit ja Frillet, täällä on Lepaan sukua ja Laukon miehiä, — entä Posse, mikä hänkään on enää muu kuin suomalainen! Hätä ajoi meidät kokoon, mutta miksi emme voisi pysyä edelleenkin koossa. Maamme kohtalo on meidän hartioilla, meidän on siitä vastattava, — näin arvelen.

Hyvin sen puheen ymmärsivät toisetkin herrat, samaa tunnetta asui heidän kaikkien sydämessä, missä selvempänä missä hämärämpänä. Ja nyt he jo innostuivat.

— Niin puhuu kotimaansa kelpo poika, hitto soi!

— Tosiaankin, me miehistymme täällä!

Ja Tönne säesti säkenöiden:

— Suurta kiitosta emme ole velkaa noille Ruotsin valtaherroille, jotka meidät näin jättävät umpisolaan. Lempo jääköön heidän rengikseen. Mutta nyt meidän täytyy kestää, täytyy, ja silloin olemme heistä irti!

— Kunpa vain eivät nääntyisi miehemme kesken. Katsokaa!

Siitä kulki ohi sotilaita, jotka olivat kalpeita valvomisesta ja ponnistuksista, — täytyihän heidän alituisesti olla aseissa torjuakseen kymmenkertaista vihollista. Heitä katsellessaan vanhat sotaherrat huoahtivat, lähtiessään hekin verkalleen astumaan törmältä sotilaittensa jälkiä, mikä linnaan, mikä vallille. Mutta Tönne huusi vielä heidän jälkeensä:

— Ne miehet kestävät kyllä, ne ovat sitkeitä suomalaisia niinkuin mekin. Yön levättyämme olemme taas pirteät ja valmiit uuteen taisteluun, — joka aamu uusia miehiä!

Hän jäi, toisten poistuttua, vielä tuokioksi tarinoimaan ystävänsä Frillen kanssa. Viimemainitun piti lähteä yösounnille ja heidän oli nyt erottava. Mutta äskeinen keskustelu oli heitä lämmittänyt, se viivytti heitä vielä. Maunu selitti vanhalle kasvintoverilleen, että jos täällä Suomen miehet omin voiminsa saisivat vaaran torjutuksi, niin se olisi kaikkein onnellisin ratkaisu. Sillä samat miehet jäisivät tietysti silloin ohjaksiin ja maa menestyisi parhaiten omain miestensä johdolla, jotka tuntevat sen kansan ja sen tarpeet. — Me kasvamme täällä. Eiväthän useimmat meistä ole ammattisotureita. Mekin tulimme, veljeni ja minä, tänne hiljaisesta Haapaniemestämme, jossa komennamme ainoastaan maanmuokkaajia, kalan ja riistan pyytäjiä. Maan hätä kutsui ja meistä on nyt täällä tullut sotureita, joiden ei ole tarvis hävetä eikä kumartaa Ruotsin herroja.