Oli vielä täysi pimeä ja Kustaasta tuntui, että hän oli ihan juuri saanut unen päästä kiinni, kun häntä joku ravisti hereille. Teltassa paloi kynttilä ja hän näki vuoteensa vieressä vanhemman veljensä, jonka kanssa hän oli kotikuulumisista ja lapsuuden muistoista jutellut pitkälle sivu puolen yön.
"On jo aika lähteä liikkeelle", sanoi Eevert. "Niin, niin, veliseni, täällä täytyykin tottua spartalaisiin tapoihin."
Kustaa näki teltassa muutamia upseereita, joiden keskellä Eevert-veli juuri pukeutui sotamarsalkan asuunsa.
"Eiköhän olisi viisaampi ottaa yksinkertaisempi puku", huomautti eräs upseereista. "Tuo marsalkan asu vetää liiaksi puoleensa vihollisten luoteja."
"Minä yhdyn samaan neuvoon", sanoi Kustaa, "sillä juuri kun sinä herätit minut, näin minä jotakin sellaista, joka kehottaa sinua olemaan varuillasi."
"Hmh, ja mitä sinä sitten näit?"
"Siitä en ole itsekään selvillä, sillä äkillinen herätys rikkoi unikuvan. Mutta jotakin hyvin selvää ja kohtalokasta se oli ja sinä olit sen keskuksena. Tunnen vieläkin mieleni raskaaksi sen johdosta."
"Tiedäthän, että joka untaan uskoo, se varjoaan pelkää", vastasi Eevert iloisesti. "Minä tunnen mieleni niin keveäksi ja kirkkaaksi kuin olisi tämä hääpäiväni huomen. Siksi tahdonkin pukeutua sotamarsalkan asuuni."
Teltan edessä odotti viiskymmenmiehinen joukko, jonka etupäähän veljekset asettuivat, lähtien ääneti ratsastamaan määrätylle paikalle. Siellä olivat vallinluojat täydessä työssä. Aamu alkoi valjeta ja sotamarsalkan käskystä pantiin vartiojoukon hevoset kentälle liekaan. Miehet asettuivat pienissä ryhmissä sinne tänne loikoilemaan tai pelaamaan, että syrjästä katsojalle kaikki näyttäisi niin huolettomalta kuin suinkin. Keskustellessaan veljensä kanssa piti Eevert lakkaamatta silmällä kaupunginmuuria.
"Ne ovat panneet merkille tämän nousemassa olevan varustuksen", sanoi hän, "ja kaikesta päättäen siellä on jotakin tekeillä."