— Ei lievittänyt tällä kertaa paljo. Ajoimme surun ja vihan turruttamina vihollisia takaa pimeän tuloon asti, etenimme mistään paluusta välittämättä, sillä me tiesimme kuninkaan kaatuneen. En luullut siltä retkeltä palaavani. Näin vain silmäini edessä kuninkaan verisen ratsun korskahtavan, näin Pappenheimin luisuvan valkoisen orhinsa seljästä, ja muistin, että he olivat molemmat vuosilapsia, samana vuonna syntyneitä kuin minäkin, — ajattelin, että nyt on kai siis minunkin kunniapäiväni. Mutta kuinka sokeana suuressa kiukussani syöksyinkään vihollisten sakeimpiin riveihin ja antausin surmalle alttiiksi, ei se minusta huolinut. Enhän ollut noiden toisten veroinen…
Taas istuivat soturit kauan ääneti mietteisiinsä vaipuneina ja unhottumaan pääsi nyt hopeainen viinikannukin. Horn yritti vielä keskustelua jatkamaan, virkahtaen:
— Seuraavana vuonna onnistuit paremmin, — muistan näet sinun silloin maanneen haavakuumeessa. Silloin sinut viimeksi näinkin, — missä ottelussa olit silloin ollut?
— Missä lienen pikkukahakassa, — ei sitä kannata tänään muistella.
— No niin, kerrot sen toisella kertaa. Riittäköön täksi iltaa Lützenin katkera muisto.
* * * * *
Toisena iltana kertoi Torsten Stålhandske toverilleen muiden muistojen ohessa senkin kahakan, josta hän oli saanut haavakuumeensa. Se oli tapahtunut Westfalissa, jossa ruotsalainen armeija piiritti Hameln'in linnaa. Suurenlainen keisarillinen lisäjoukko saapui linnalle avuksi ja sen hyökkäys oli torjuttava. Syntyi tuima taistelu, jossa Ruotsin väki, johon taas kuului melkoiseksi osaksi suomalaisia, näytti olevan heikommalla puolella. Taistelun alussa keisarilliset ylvästelivätkin ja lähettivät jo ennakolta vastustajilleen viestin, etteivät aikoneet nyt säästää heistä hengissä yhtään, joka vain vangiksi joutuu. Tämä oli tarkoitettu pelotukseksi etupäässä suomalaisille, joita keisarilliset kovasti vihasivat, nämä pienet ratsumiehet kun olivat tehneet heille niin monta kepposta.
Stålhandske oli nauranut saapuneelle viestille ja lähettänyt vastatervehdyksen:
— Emme aiokaan vangeiksenne antautua, se ei ole tapojamme. Emmekä armoa rukoile — sen saatte heti nähdä!
Taistelun alettua pian huomattiin, että ylivoimainen vihollinen kohdisti murhaavimman tulensa juuri Stålhandsken siipeä vastaan. Mutta esitetyn uhkauksen toimeenpanoa odottamatta tekivät suomalaiset ratsumiehet tavanmukaisen, hurjan hyökkäyksensä ja niinkuin tavallisesti taipuivat vihollisten rivit sen iskun edestä. Suomalaisten voitto oli ratkaiseva, joskin heidän päällikkönsä haavoittui. Sinä päivänä ottivat he vankejakin enemmän kuin koskaan ennen. Mutta näihin nähden ei menetelty niin, kuin vihollinen puolestaan oli uhannut, — kaikille henki säästettiin.