Komeilla juhlilla vietettiin tänä talvena Stettinissä Kristina Hornin ja Torsten Stålhandsken häät. Ja kenttäelämään tottunut soturi, joka retkiensä lomassa harvoin oli ehtinyt kotionnesta uneksiakaan, hän nyt äkkiä muuttui olennoltaan, nuortui ja virkistyi. Uutena ja hauskana kuvastui hänelle yhtäkkiä elämä ja tulevaisuus, kun hän vaimonsa kanssa haaveksi palaamistaan sodan jälkeen, jonka pian luultiin päättyvän, kotiin Suomeen, jossa hän aikoi panna maatilansa hyvään kuntoon ja niitä viljellen viettää rauhaisan vanhuuden. Mieli oli reipas, haava parani pian aivan terveeksi, — uusi elämäntaival näytti taistelijalle olevan alullaan. Se uusi taival jäi kuitenkin lyhyeksi. Talvikauden olivat rauhanneuvottelut olleet käynnissä, mutta ne olivat lopuksi taas katkenneet. Taistelut alkoivat uudelleen kevätpuoleen, ne kutsuivat Stålhandskenkin lepotilaltaan pois rintamaan. Hän läksi, — ei auttanut nuorikonkaan häntä pidätellä — ja retkeili pian taas ratsuväkineen totuttuun tapaansa Saksan aavikkoja pitkin. Saatuaan sitten toimekseen tehdä valloitusretken Tanskaan, suoritti hän sen rutosti ja nopeasti niinkuin ainakin, — rajuna ja säälimättömänä kiiti hän Juutinmaan hiekkasärkkiä pitkin, tuhoten lyhyessä ajassa pienen maan koko puolustusvoimat.
Terveenä ja voimakkaana palasi Torsten Stålhandske tältä loistavalta Juutinretkeltään pieneen, saksalaiseen rannikkokaupunkiin, jossa hänen nuorikkonsa häntä levottomana odotteli. Siellä sai hän nyt jonkun aikaa viipyä, tehden sieltä vain pienempiä pikaretkiä Tanskan saariin. Mutta eräällä sellaisella vaarattomalla venematkalla yhytti sankari, joka lukemattomia kertoja oli pitkillä seikkailuretkillä tulisissa otteluissa katsellut kuolemaa kasvoihin, kohtalonsa. Hän, ratsumies, vilustui vesillä, palasi sairaana kotiinsa, laskeutui tautivuoteelle eikä siltä vuoteelta enää noussut. Hänen vaimonsa hoiti nyt kuumeen käsissä kamppailevaa "hakkapeliittaa", joka yhä houri uusista ratsastusretkistä, uusista, hurjista hyökkäyksistä. Mutta tauti oli kovempi "hakkaamaan" kuin vihollisen rauta, — se peri sankarista voiton.
Vieraalta maalta toi leski miehensä, jonka kanssa hän vain vuoden ajan oli ehtinyt olla aviossa, arkkuun suljettuna kotiin Suomeen, jonne he olivat uneksineet palaavansa rauhaisaa iltaa viettämään. Ilta oli tullut liian varhain.
Torsten Stålhandske haudattiin Turun tuomiokirkon lounaiskulmaan tehtyyn hautakappeliin, jossa piispa Rothovius piti hänelle ruumissaarnan ja professori Eskil Petreus hautapuheen. Siellä nähdään vieläkin hakkapeliittain päällikön makaava veistokuva ja siellä kertovat hänen kypäränsä ja haarniskansa vainajan sankarimaineesta.
Santeri Ivalo.
POHJOLAN LEONIDAS.
ERIK SLANG.
Kärsimätönnä ratsasti arkkiherttua Leopold, Itävallan mahtavan keisarin poika, suuren, mutta toimettomana lepäävän armeijansa rintamaa pitkin töyhtöpäisten kenraaliensa seuraamana. Oli kirkas kevätaamu, — maaliskuussa vuonna 1641 —, päivän säteissä kimaltelivat sakeain soturirivien teräshaarniskat ja päällikköjen vaskikypärät välähtelivät heidän liikkuessaan osastojensa edessä. Sotajoukko oli parhaassa kunnossa, mutta tyytymättömyyden pilvi varjosti sittenkin sitä tarkastavan nuoren ylipäällikön kasvoja. Koko pitkän rintaman ohi ratsastettuaan pysähtyi hän vihdoin hyvinvarustetun kuormaston kohdalle, kääntyi kenraaliensa puoleen ja tiuskasi:
— Miksemme siis hyökkää eteenpäin, miksi virumme tämän vuoripuron varrella? Miehet palavat taisteluhalusta, vihollinen pakenee edestämme… mitä hittoja me odotamme?
Kenraalit katsahtivat hiukan neuvottomina toisiinsa ja yksi heistä kävi keisarilliselle ylipäällikölle selittämään: