— Pieni ratsuparvi saapui juuri tänään, satakunta miestä vain, ja se kertoi, että pääjoukkoa saadaan kyllä vielä odottaa monta päivää.
— Sepäs hittoja…! Vai saapui kuitenkin pieni etujoukko, — missähän se nyt majailee?
— Lepäilee kaupungissa, — kovin olivat nuo maalaispojat perille tullessaan nuutuneessa tilassa.
— Hm, meri- ja maamatkaa… tietäähän tuon, tunkioltahan he tulevatkin melkein suoraan. Mutta vähät siitä, lähettäkääpä kuitenkin nähtävikseni nuo nahkapojat, katsotaan, kelpaisivatko he jo tappelemaan.
Tuntia, paria myöhemmin laukkuutti parvi sarkatakkisia, tasatukkaisia suomalaisia talonpoikia pienet, takkukarvaiset, matalajalkaiset ratsunsa Stålhandsken katsastuskentälle ja niiden päällikkö, nuori, parraton luutnantti, joka tosin oli täysissä aseissa, kiepsahti ketterästi hevosensa seljästä, astuen reippaasti kuuluisan ratsueverstin eteen. Hän oli varreltaan lyhyt, mutta harteva ja tanakka, ja hänen vilkkaat silmänsä, jotka terävästi kiintyivät uuteen esimieheen, osottivat sekä päättäväisyyttä että intoa. Stålhandske silmäili vuoroin takkuista ratsumiesjoukkoa, vuoroin sen parratonta päällikköä, ja virkkoi vihdoin viimemainitulle:
— Vai tällaista väkeä tuot, tutunnäköistä. Itsekö tämän lipullisen olet Suomesta koonnut?
— Niin, herra eversti.
— Hyvä, ja vielä parempi, kun ajoissa perille riensit. Mikä on nimesi?
— Arvid Wittenberg.
— Wittenberg, hitto vie, Porvoosta kotoisin, — ahaa, kyllä minä isäsi tunsin! Oltiin kolmekymmentä vuotta sitten monesti painisilla ja lumisilla, — naapuruksina näet elettiin —, vai sen poikia! Hyvä. Nyt tekee pojan mieli ruutia haistelemaan, niinkö?