Mutta vanha, karkeapartainen pääamiraali Klaus Fleming seisoskeli aina vain rauhallisena Scepterin komentosillalla myhäillen itsekseen koko tuolle saartojutulle. Hän korjuutti laivansa valmiiksi, täydensi varastonsa ja järjesti joutsenpoikueensa lahdelle pitkään rintamaan, — hän oli koko ajan tehtävästään selvillä. Hyvä on kun vihollinen pysyy ääressä, kyllä hän sen saarrosta selviää, ja silloin hän näyttää, mitä merisodassa voidaan!

— Kun nyt vain kääntyisi tuuli!

Tuuli näet teki hänelle kiusaa. Se puhalsi itsepäisesti itäpohjasta, lahden perukkaa kohden, ja sillä tuulella oli hänen mahdoton yrittää murtautua saarroksesta väljille vesille.

— Kunpa se kääntyisi päiväksikään peräntakaiseksi, silloin…

Mutta se ei kääntynyt ja siitä aiheutui monessakin suhteessa harmillista viivytystä. Ruokavarat pilaantuivat heinäkuun helteessä, vesivarastot samoin, miehistö rupesi sairastelemaan keripukkia, — se oli kaikki umpiviheliäistä! Joka yö nousi vanha amiraali moneen kertaan kannelle katsomaan, eikö ole edes tuulen kääntymisen oireitakaan. Ei ollut. Väliin kyllä puhalsi iltayöstä pieni eteläinen, vaan se vaimeni ja tyyntyi yöllä, ja aamulla kävi taas heikko tuulenhenki lahdenpohjaa vastaan.

— Tuhat tulimmaista, kun ei tuuli laske meitä tappelemaan, sadatteli äijä äreissään. Mutta apua ei siitä lähtenyt.

Vihollisen laivasto luki saarron jatkumisen omaksi ansiokseen, ylpistyi yhä ja kävi ärhentelevänä lähemmäs. Eräänä päivänä vietiin Tanskan laivastosta muutamia tykkejä maihinkin, Juutinmaan puoleiselle rannikolle, johon rakennettiin pattereita, ja näistä käytiin nyt Ruotsin laivoja pommittamaan. Fleming siirsi laivansa niin, etteivät luodit niihin asti yltäneet, vaan yhä kiusallisemmaksi kävi kuitenkin asema.

Mutta eräänä yönä amiraali, noustuaan taas kajuutastaan kannelle, tunsi sieramissaan miellyttävästi hivelevän kutkutuksen: Tuuli puhalsi etelästä, — se siunattu, kaivattu suvituuli! — ja vanhana merimiehenä saattoi Fleming sen tasaisesta voimasta jo heti haistella, että se on nyt vihdoin varmasti asettunut sille kulmalle.

— No nyt, juutti, nyt koetellaan saarroksesi kestävyyttä! Tämä saarto oli käynyt hänen kunnialleen, se oli häntä liian kauan kiusannut. Hänen soturiverensä lähtivät senvuoksi nyt valtoinaan virtaamaan, hän luotti luomaansa laivastoon ja hänen sydämmensä janosi ratkaisevaa iskua. Vihdoinkin! Melkein hartaana kääntyi hän päivänsarastuksen puoleen ja huudahti:

— Tämä nouseva päivä on siis oleva minun päiväni. Juhlataistelun päivä!