"Sepäs koko kenraali on toisia komentamaan", sanoi hän mälliään vääntäen ja kurkistaen puoliavoimesta ovesta torille. "Upseeri siitä tulee ja hyvä tuleekin, kenen vekaroita sitten lieneekin."
"Se on muutaman Simo Korho-vainajan poika", vastasi krouvari pöytänsä takaa. "Sen isä meni sinne Saksan sotaan ja sinnehän tuo jäikin. Eikö liene ollut tuttukin sinulle?"
Ja miten ollakaan, kun siinä oikein muisteltiin ja selvitettiin, niin tunsihan Jontte Korhon Simon — kerrankin olivat Magdeburgissa yhdessä tyhjentäneet suuren viininassakan, jonka olivat kähveltäneet muutaman porvarin kellarista. Vai sen se oli poika tämä vekara. No isäänsäpä hänestä sitte oli tullutkin.
"Se käypi koulua ja hänen äitinsä ja vanhempi veljensä, joka on satulaseppä, tahtoisivat hänestä saada papin", selitti krouvari, "mutta kuinka käynee. Aika vekara se on ja rasavilli ja monta ruutua sen käpälät ovat heläyttäneet rikki. Ei pohjaltaan mikään pahankurinen eikä heittiö, vaan luonnoltaan aivan liian virkku. Eikä siihen näytä pystyvän velimiehen paremmin kuin rehtorinkaan patukka. Mihinkäpä sitä luonnostaan pääsee, muistaahan tuon omilta penikkavuosiltaan. Sotaväkeenhän sen kuuluu kovin tekevän mieli, niitä kun ylimmän luokan poikia pääsi mukaan sinne Taipaleen retkelle. Mutta kaupunginmuureilla se on tämä Pertti-poikakin väliaikoinaan ollut vartiana ja toissa päivänä se oli siellä lyönyt kuoliaaksi Nokareen muijalta sian, kun se oli tullut muurin rakosista kuminanjuuria tonkimaan. He, he, onhan maistraatti kyllä antanut vartioille luvan lyödä kuoliaaksi siat, joita omistajansa päästävät muureja tonkimaan, mutta karsserissa oli poika siltikin saanut kolttosensa takia istua kokonaisen päivän."
"He, he, mitäs sellaisesta pekunasta papiksi", arveli Jontte, "solttu, solttuhan kovinkin siitä pitäisi tehdä. Mutta ei niistä Taipaleen retkeläisistä ole täällä kaupungilla mitään kuultu?"
"Ei ole kuultu. Muorini vain näki viime yönä unta, että niiden olisi siellä huonosti käynyt ja että moskovalainen muka ennen Jaakon päivää seisoisi kaupungin edustalla. Vaikka mitäpä niillä akkain unilla on taikaa."
"Niinpä minustakin. Kunhan vain eivät jo ensi yön aikana meidän pojat palaisi voittajina kotiin. Eipä niitä moskovalaisia kuulostanut siellä Laatokan puolella kovinkaan suuria joukkoja olevan. Ja olipa noita nyt sitten minkä oli, kyllä meidän pojat aina päänsä pärjäävät, onhan niillä joukossaan vanhoja ruutikuonoja, jotka Saksan tanterilla ovat lyöneet käpälämäkeen parempiakin porhoja kuin Moskovan pitkäkauhtanat."
"Mutta parhaan ajan se moskovalainenkin hyökkäykselleen valitsi, kun melkein koko meikäläinen sotavoima on kuninkaan kanssa kaukana vieraalla maalla. Hitto hänen ties, minä päivänä tässä vielä saa vanhoilla päivillään tarttua miekkaan ja leinisäärillään kiivetä muurille vihollista torjumaan."
"Eikö mitä", lohdutti Jontte krouvaria. "Kun eversti on saanut nostoväkijoukkonsa täyteen kuntoon, niin aikoo hän lähteä pienelle siivousretkelle Laatokan puolelle. Kovin ne riivatun naapurit kuuluvatkin siellä mellastaneen, polttaneen kirkkoja ja tehneen muita tuhojaan. Mutta kyllähän ne lähdön ottavat, kun meidän eversti ehtii sinne poikineen, siitä saat olla varma" — ja ikäänkuin asian vakuudeksi tyhjensi Jontte haarikkansa pohjaan sekä työnsi poskeensa uuden mällin.
Tällä välin Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis, kuten hänet koulun kirjoihin oli merkitty, jatkoi torilla joukkonsa harjoittamista, komentaen, huutaen, moittien ja kiittäen. Nyt alkoi hän heitä kuulustella sotataidon aikeissa.