Aamulla oli linnassa kuin juhla. Koko sen miehistö, nuo puolitoista sataa miestä, marssivat rumpujen soidessa liehuvin lipuin linnan pihoja ja käytäviä pitkin, marssivat yhä uudelleen molempia linnasaaria yhdistävän sillan paukkuvia palkkeja pitkin, tekivät temppujaan muurinharjallakin, varsinkin siltaportin kohdalla, josta tämä riemusaatto hyvästi näkyi vihollisleiriin. Sotaväkeä näytti nyt siten Käkisalmen linnassa todellakin olevan tavattoman runsaasti. Samoihin aikoihin pani Olavi Pentinpoika kaikki linnansa tykit paukkumaan vihollisten leiriä kohti, — ruutia ei tosiaankaan sinä päivänä säästetty. Tätä peliä pidettiin yhtämittaa iltaan asti.
Vihollisten leiristä seurattiin näitä oireita suurella mielenkiinnolla ja kasvavalla levottomuudella, ja jo illansuussa voitiin linnasta huomata, että leirin alaisessa poukamassa reilattiin lotjia ja tehtiin matkavarustuksia. Pitkin yötä kuului sitten linnaan asti yhtämittaista kuhinaa, kuului kiireisiä komentohuutoja, kuului kulkevain sotaväkiosastojen töminää ja hevoskavioiden kapsetta, — tulta ei leirissä sytytetty koko yönä. Vaan kun syysaamu verkalleen valkeni, silloin näki Käkisalmen päällikkö, joka jo varhain oli kiivennyt torniinsa tähystelemään, että hänen juonensa oli onnistunut.
Vihollisleiri oli tyhjä, piirittäjät olivat lähteneet, ei elävän merkkiä näkynyt niiden patterien eikä kaivantojen luona, joista muuten aina jo aamusin pommitus alkoi. Varoskellen pantiin tiedustajat tutkimaan leiripaikkaa. Aivan oikein, se oli autio. Ja niin tavatonta kiirettä oli piirittäjä pitänyt yön pimeässä poistuessaan, että oli jättänyt piiritettyjen hyväksi melkoisia muonavarastoja, jopa raskaampia tykkejäänkin, joita oli hankala kuljettaa sateiden lioittamalla kentällä.
Käkisalmi oli siis vapaa. Se tuntui sadulta kesäkauden saarroksissa olleista. Siksi piti Olavi Pentinpoika vieläkin varansa, ettei linna putoaisi johonkin viritettyyn satimeen. Hän antoi Olavin satuloida viimeiset linnassa säilyneet hevoset ja lähetti hänet miesparven kanssa jokisuulle katsomaan, oliko vainolainen todellakin poistunut. Jokisuulle saapuneet ratsumiehet näkivät silloin viimeisten venäläisten laivain juuri laskevan virran suulta, jossa ne kesäkauden olivat viipyneet, ulos aavalle, tuuliselle Laatokalle, eivätkä he ehtineet näille poistuville jäähyväisiksi lähettää muuta kuin muutamia musketinlaukauksia.
Nyt vasta "Korelan" linnassa täysi juhla toimeenpantiin. Koko väki kokoontui linnan kirkkoon, jossa kappalainen kiitti Jumalaa Käkisalmen ja sen miehistön sekä koko itäisen Suomen onnellisesta pelastumisesta. Mutta erityisesti kiitti kappalainen tästä kaikesta myöskin linnan urhokasta kapteenia ja hänen neuvokkuuttaan, jolla hän nyt viimeiseksikin oli viholliset pimittänyt. Kapteeni Olavi Pentinpoika, vaatimaton mies, ei mitenkään tahtonut ottaa osaakaan tästä kiitoksesta itselleen.
— Poislähtöä kai se piirittäjä jo muutenkin mietti, kun nyt ovat lokakuun myrskyt ja pakkaset käsissä, puhui hän, kun taas tykinpaukkeen vaiettua rauhassa istui pesälinnan talonpoikaisessa suurtuvassa poikainsa ja miestensä keskellä ja hänen aina toimekas vaimonsa puuhaili juhlaruokia pöytään. — Eihän ne suviteltoissaan olisi täällä talvipiiritystä kestäneet.
— Niin, lopulta kyllä kaikki riippuu siitä, että linna näihin asti jaksoi torjua hyökkääjät, myönsi nöyrästi haavoistaan toipuva Kaarlo-poika, joka ei ollut voinut olla mukana viime aikain otteluissa.
— Ja siitä lankee ansio joka miehen osalle, tunnusti kapteeni vilpittömällä iloilla. — Tekin, poikani, olette täällä saaneet nyt tulikasteen, nyt voitte huoletta kulkea täyden miehen kirjoissa sekä sodan että rauhan töissä.
Hän katseli ylpeydellä miehistyneitä, nuorina miehen työn suorittaneita poikiaan, ja hänen silmäänsä kihosi kyynel. Sitä salatakseen kääntyi hän hetkiseksi silmäilemään tuvan pienestä ikkuna-aukosta ulos joelle, jonka pintaa kirjailivat syystuulen mustat väreet.
Ja reippaasti hän silloin virkkoi: