"Ukko aikoo sanoa meille jotakin", kuiskivat miehet ja ryhtyivät vaieten odottamaan.
Itse asiassa eversti viiksiä sivellessään miettikin, mitä hän sanoisi sotilailleen tällä tärkeällä hetkellä, jolloin rykmentti ensi kerran otti osaa suurempaan taisteluun. Mutta kun hän oli tottuneempi huutamaan komentosanoja kuin pitämään intomielisiä puheita, ei hän tuntenut kykenevänsä löytämään vastaavaa muotoa niille ajatuksille ja tunteille, jotka tämä hetki oli saanut hänessä hereille. Sen vuoksi karautti hän karmeasti kurkkuaan ja lausui vallan arkipäiväiseen tapaan:
"Se on nyt, pojat, sillä lailla, että meidän musta rykmenttimme, niinkuin ne meitä nimittävät, saa tänään ensi kertaa olla mukana isommassa rintamataistelussa. Kyllähän te olette jo pienemmissä kahakoissa näyttäneet, että teillä on vaikkua kynnen alla, mutta nyt vasta meillä on tilaisuus osottaa, olemmeko oikeata hakkapeliittalajia. Päätämmekö siis, että vaikka kaikki menisi mullinmallin ja koko muu armeija kääntäisi selkänsä noille (hän viittasi peukalollaan olkapäänsä yli tanskalaisia kohti), niin me mustat pidämme paikkamme niinkuin tosisuomalaiset? Eikö niin, pojat?"
"Niinpä tietenkin, tässä seisomme emmekä väisty tuumaakaan", vastasivat miehet ykskantaan.
"Aivan niin, ei tuumaakaan!" mukautti eversti ja veti miekan tupestaan, sillä samassa pamahtivat ensimäiset musketinlaukaukset.
Tanskalaiset kävivät hyökkäykseen ja tuota pikaa oli pitkin vasemman siiven rintamaa käynnissä vimmattu käsikahakka. Kaikki kietoutuivat yhteen mylläkkään. Savupilven keskeltä vilahteli vain nopeasti liikkuvia miekkoja ja peitsiä sekä hulmuavia hevosten harjoja. Ilman täytti moninaisista taistelun äänistä syntynyt pauhina ja jymy, jota lähikylien talonpojat vavistuksella kuuntelivat.
Mustaa rykmenttiä vastaan olivat tanskalaiset lähettäneet uljaimman valiojoukkonsa, henkivartiokaartin ratsuväkirykmentin. Valtavalla ryskeellä törmäsivät nämä vastakkaisten siipien valiojoukot yhteen. Mainittu tanskalaisjoukko oli maanmiehiltään saanut kunnianimen voittamattomat, mutta samoinkuin Stålhandsken hakkapeliitat kolmikymmenvuotisessa sodassa olivat riistäneet voittamattomuuden maineen Cronbergin rakuunoilta, samoin veivät mustan rykmentin urhot sen tänään tanskalaiselta henkikaartilta. Sillä verissä päin täytyi sen vetäytyä takaisin noiden järkkymättömien rivien edestä, joiden päällä liehuivat nuo surmaa ennustavat mustat liput ja joita komensi karkealla äänellään suuriviiksinen harmaapää upseeri. Samoin kävi myöskin henkikaartin jalkaväkirykmentin, joka pitkine peitsineen koetti vuorostaan käydä tuon horjumattoman joukon rivejä murtamaan. Sillä aikaa järjestäysi hevosrykmentti uuteen hyökkäykseen, mutta ajettiin sekasorron vallassa takaisin. Niin tekivät nämä molemmat valiojoukot vuorotellen hyökkäyksen toisensa jälkeen, mutta aina seisoivat mustan rykmentin rivit kahdeksine lippuineen vankkumattomina kuin muuri heitä vastassa.
"Kas niin, pojat, tämäpä juuri on minun mieleni mukaan", puheli eversti niinä lyhyinä väliaikoina, jolloin he saivat hiukan huoahtaa. "Niinhän te hakkaatte kuin vanhat, monien tappeluiden korventamat sotakarhut. Jos Stålhandske vain katselee meitä taivaanakkunasta, niin varmasti sivelee hän tyytyväisenä viiksiään, ja sanoo sotatovereilleen, että nuo mustan rykmentin pojatpa vasta ovat oikeita jehuja tappelemaan, he, he. Mutta kas, siellähän on Simunaisen Pekka kellistynyt maahan ja tuolla laukkaa hänen raudikkonsa korvat niuhossa pitkin niittyä. Entäs Kuismasen Olli — hoi, Olli, kuinka sinun kätesi laita siellä oikein on?"
"Saivat pirut sivalletuksi sen melkein poikki", vastata jurahuttaa Olli, "mutta onpa minulla oikea käsi jälellä ja ruunan ohjaamiseen riittävät koivetkin."
"No sepä on oikein miehen puhetta, ja miehiähän te olette kaikki, oikeita karhunpentuja Karjalan kankahilta."