"Aika rientää, oletteko valmis ottamaan vastaan palkan töistänne vai haluatteko vielä puhutella jotakin hengellistä isää?"
Junkkari ei ollut koko oikeudenistunnon aikana avannut suutaan, vaan seisonut paikallaan huulet lujasti yhteen puserrettuina ja kasvoillaan halveksiva uhman ilme. Nyt hän kuitenkin suvaitsi vastata herra Eerikin kysymykseen, lausuen ilmettään muuttamatta:
"Minä en ole koskaan elämässäni tuntenut sitä, jota peloksi sanotaan. Valmis olen siihen, jota en näy voivan välttää. Hengellisiä herroja en ole koskaan tarvinnut enkä niitä nytkään kaipaa."
Hän näpisti huulensa jälleen lujasti kiinni kuin ei aikoisi niitä enää tässä elämässä avata, heittäen samalla ylpeän katseen ympärillään seisoviin miehiin. Herra Eerik antoi merkin, kaksi miestä pertuskat olalla asettui kummallekin puolen junkkaria ja koko joukko alkoi liikkua eteenpäin, pysähtyen vanhan ja pahkuraisen tammen alle. Kun eräs nihdeistä ryhtyi niinistä punottua nuoraa kietomaan junkkarin kaulaan, avasi tämä vielä kerran suunsa ja tiuskasi:
"Eikö teillä kerjäläisillä ole edes hamppunuoraa aatelismiehen kaulaan, kun täytyy niiniköyteen turvautua?"
Ne olivat hänen viimeiset sanansa, sillä samassa tarttui häneen kaksi nihtiä, nostaen hänet ylös maasta, samalla kuin kolmas kapusi tammeen ja kiinnitti nuoran toisen pään vahvaan ja monikyhmyiseen oksaan. Kun hän oli työnsä päättänyt, juoksivat alla olevat sotilaat sivulle, oksa taipui ja risahteli, mutta kesti kuitenkin, ja junkkari jäi riippumaan taivaan ja maan välille. Kun kuolinkamppailu oli päättynyt, jähmettyi hänen mässäyksistä elähtäneille kasvoilleen se kovuuden ja kaikkea halveksivan ylenkatseen ilme, joka niillä oli hänen eläessään tavallisimmin majaillut.
Aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taakse — kesäyön hämy alkoi verhota saaristomaisemia. Palavan "Suomen prinssin" liekit punasivat läheisiä rantakallioita. Kun herra Eerik miehineen palasi telotuspaikalta rantaan, luhistui palava laiva kokoon ja sen kihisevät jätteet hävisivät hetken kuluttua vedenpinnan alle.
"Näin luhistuu muukalaisvalta ja me käymme kohti uutta aikaa", lausui herra Eerik veneeseen astuessaan ja hänen kasvoillaan näkyi tavallista vakavampi ilme.
* * * * *
Hyppäämme nyt kokonaista kaksitoista vuotta eteenpäin. Tuona ajanjaksona on Eerik Fleming ehtinyt toimia paljon sekä koota valtaa, kunniaa ja rikkautta, kohoten ensimäiseksi mieheksi kotimaisten ylimystemme joukossa. Vapautussodan viime kautena on hän melkoisen armeijan etunenässä puhdistanut maamme lopullisesti tanskalaisista sekä vallottanut sen linnat. Hänestä on tullut valtaneuvos ja Kustaa-kuninkaan kruunauksessa on hän lyöty ritariksi. Sitäpaitsi hänellä on Etelä-Suomen laamannin virka sekä suuria läänityksiä, joista heruu runsaita rikkauksia hänen tavarakirstuihinsa. Ja milloin kuningas tarvitsee liukasta ja samalla luotettavaa miestä diplomaattisiin neuvotteluihin, silloin kääntyy hän aina oikeankätensä Eerik Flemingin puoleen. Niinpä on hän esim. kesällä 1526 kuninkaansa asiamiehenä Moskovassa ja saapi siellä sikäläisen suuriruhtinaan kanssa toimeen rauhan.