Vielä muutama puolituntinen yhä jännitettyä odotusta, sitten alkoivat yhtäkkiä kaikki kaupungin kellot soida. Eteläisestä kaupungin osasta alkoivat vaskitorvet soida ja rummut jymistä, samalla kuin keskikaupunkia kohti vieri jatkuvia hurraa-huutoja. Ne lähenivät lähenemistään ja pian nähtiin keskelle katua rakennetun kunniaportin läpi ratsastavan liehuvin lipuin osaston juhlapukuisia kyrassiereja rumpuineen ja torvineen, joiden pauhina täytti kadun. Kyrassierien perässä seurasi pienempi osasto merisotilaita, jotka kantoivat vihollisilta anastettuja lippuja, etupäässä Tanskan kolmenkruunun lippu, joka Rügenin taistelussa oli liehunut Jägmestarin suurmaston huipussa. Kaikki nämä liput oli kääritty kokoon ja sotilaat kantoivat niitä ylösalaisin käännettyinä. Sitten seurasivat vangit, etumaisena amiraali Otto Rud. Aatelisten vankien kädet oli sidottu valkoisella silkkinauhalla, muiden hamppunuoralla. Vankien jälessä oli tyhjä väli ja sitten ratsasti itse päivän sankari seppelöidyin päin ylellisesti koristetun valkoisen hevosen selässä. Laivaston upseerit ja sotilaat päättivät kulkueen.
Kaikkien katseet kohdistuivat Horniin ja haltioituneet eläköön-huudot vapisuttivat ilmaa. Mutta tuo suomalainen soturi istui satulassa miltei tuskastunein ilmein kuin olisi hän tahtonut sanoa kansanjoukoille, että hän ei ole tahtonut tätä komeutta, vaan hänelle olisi riittänyt se, että hän on kunnialla täyttänyt velvollisuutensa.
Kulkue läheni linnanporttia, jossa kuningas Eerik hoviväkensä saattamana oli heitä vastassa. Kun Horn oli laskeutunut satulasta, syleili kuningas häntä ja rinnan astuivat he sisälle linnaan.
Kun Erik oli jakanut runsaat palkinnot voittoisalle amiraalilleen sekä laivaston upseereille ja miehistölle, halusi hän nähdä muutamia ylhäisimpiä vankeja. Otto Rud tuotiin ensimäisenä kuninkaan eteen. Silloin puhkesi Eerik kiivaasti parjaamaan tanskalaisia ja heidän kuningastaan. Sen kuullessaan kohentausi Rud masennuksestaan ja alkoi miehekkäästi puolustaa isänmaataan ja hallitsijaansa. Nyt raivostui Eerik silmittömäksi, tempasi miekkansa ja yritti survaisemaan sen Rudin rintaan. Mutta Horn tarttui lujin ottein hänen käsivarteensa ja esti surmaniskun.
"Teidän majesteettinne, urhoollisuutensa ja isänmaanrakkautensa vuoksi ansaitsee hän pikemmin kiitosta kuin moitetta", lausui hän ja katsoi kuningasta lujasti silmiin.
Tuolla hänen teräsharmaista ja rehellisistä silmistään lähteneellä katseella oli Eerikiin aina ollut omituinen tenhonsa. Hän laski miekkansa alas, alkoi hymyillä ja taputtaen Hornia olalle lausui ainoastaan:
"Sinä suomalainen jäykkäniskani."
Vangit saivat poistua ja silmäys, jonka Rud lähtiessään heitti Horniin, ilmaisi unohtumatonta kiitollisuutta sitä miestä kohtaan, jota hän Jägmestarin komentosillalta oli katsellut tuimin ja uhkaavin silmin.
* * * * *
Seuraavana keväänä purjehti Klaus Horn jälleen Itämerelle laivastolla, johon nyt kuului kokonaista kuusikymmentäkahdeksan laivaa. Tanskan ja Lyypekin laivastot välttelivät taistelua ja jälleen asettui Horn Juutinraumaan kantaen tullia ihan kööpenhaminalaisten nenän edessä. Vasta heinäkuun lopulla tapasi hän vihollisten yhtyneet laivastot Ölannin pohjoisnokan edustalla. Syntyi taistelu ja St. Erik joutui tällä kertaa kamppailuun lyypekkiläisten suuren amiraalilaivan kanssa, jolle he ruotsalaisia ärsyttääkseen olivat antaneet nimen Stür Schweden. Horn ampui omin käsin poikki sen suurmaston, minkä jälkeen se irtausi St. Erikin kyljestä ja lähti pakoon. Myrsky ajoi sen jälkeen Tanskan ja Lyypekin laivastot Voionmaan rannikolle, jossa heiltä haaksirikon kautta hukkui kokonaista seitsemäntoista laivaa täysine lastineen ja varustuksineen ynnä lisäksi seitsemän tuhatta miestä. Loput vihollislaivain laivoista eivät uskaltaneet enää näyttäytyä Itämerellä, jossa Klaus Hornilla oli nyt rajaton herruus.