Joukkoaan johtava sankari oli kuivalla kurkulla ääneensä karjahdellut vuoteeltaan ja taas oli Niilo noussut, sytyttänyt päreen ja antanut hourivalle kulahduksen vettä. Sitä tehdessään puisteli hän suruisena päätään. Yhä yltyi vain poltto, silmät verestivät ja samenivat ja ruumis paloi jo ihan ruskeankarvaisena. Sairaan sankarin käsivarsi hapuili vielä ilmaa, vaan entistään raukeampana se siitä pian herpautui alas karkealle raanulle.
Juho raotti taasen hetkeksi silmiään, vaan hänen päätään pyörrytti. Hän oli nyt mielestään kuin kulkevan laivan kannella, jota pehmeät aallot keinuttivat.
Niin, hänhän olikin merimatkalla Ruotsiin, kuninkaisiin kutsuttuna. Hitto kun onkin kaikki hiljaista ja hienoa, silkkisukkaisia oppaita kumartaa joka ovella, seinillä on satukuvia, punaiset verat kivisillä permannoilla, — jalka astuu siellä aivan tömähtämättä. Ja perähuoneessa nousee itse maan vaari vastaan: rinnalle valuva, punertava parta on siloiseksi suittu, kultarihmat kimaltavat ihonmyötäisessä mekossa, kaatiot ovat nivusilta pönkällään. Kirjavapukuinen hovikunta kumartaa ja kuningas virkahtaa vieraalleen:
— Vai sinä olet nyt se Vesan voivatta, joka olet käynyt valloitusmatkoilla vihollismaassa ja valtakuntaamme puolustanut, — käy peremmäs!
— Sen kun vain vainonmiehille vähän kostettiin, yrittää Vesainen muka ujosti. Mutta kuningas taputtaa häntä rohkaisten olalle:
— Oikein tehty, antakaa vastakin sama kyyti rajantakaisille, jos työntyvät meidän maillemme. Ja mitä enemmän vihollisen kyliä verotatte, sitä mieluisampaa se meille. Tässä saat nyt retkistäsi palkinnoksi kultapäisen miekan, iskeppä sillä ensi rytäkässä…
Sipsuttavat, punasukkaiset pojat kantavat patjalla siihen kimaltavan, helavöisen tuppimiekan, jonka eräs hienohipiäinen hoviherra kierasee sarkamekkoisen talonpojan uumenille. Se on miestä myöten tehty ase, pitkä ja raskas, ja sen terä kimaltaa kuin jää. Hovinaiset ja herrat supattavat keskenään ja kurkottautuvat uteliaina katsomaan.
Mutta kuningas istuu suureen, nahkaisilla päällystettyyn selkätuoliin ja kyselee vieraaltaan Pohjanperän oloja, kyselee, miten siellä kaukana olisi maata suojeltava ja hallittava. Eikä Vesaisen voivatta enää jää ujoksi. Hän kertoo maakuntansa vaivoista ja vainoista, hädästä ja hävityksestä, neuvoo, mihin olisi linnoja tehtävä ja mihin asetettava aseväkeä maakuntaa varjelemaan ja miten vainon valta olisi masennettava sen omilla olinpaikoilla. Kuningas innostuu ja lupaa apua.
— Vielä yksi retki on sinun tehtävä, puhuu hän lopuksi. — Hiihdä miehinesi Turjanmaalle, sinne ison merenrannalle asti, hävitä pois sieltä vihollisen valta ja asutus. Se on näet Ruotsin vanhaa maata ja merta, sen me tahdomme nyt itsellemme peruuttaa. Saat sotaväkeä mukaasi, saat muonaa ja aseita minkä haluat, mutta tee puhdasta, älä jätä sinne hirttä hirren päälle! Lähdetkö sinne?
— Lähden varmasti.