— Lyömmekö heidät hengettömiksi? kysyi joku talonpoika tapellessaan.
— Lyökää säälittä, vastasi Hannun yhä vahveneva ääni.
— Voudille vain jättäkää vähän henkeä, sillä hänet me tarvitsemme kylään vietäväksi.
Mutta samassa näkikin Hannu itse huovimatkueen päämiehen juuri kapuavan esille saarnireestään suurissa susiturkeissa, ja silloin hänen mieleensä yhtäkkiä välähti ajatus, että nuopa ovat todella lämpöiset ja mahtavat matkatamineet ja komeat päällikön pitää. Kiireesti karahti hän kohti, kiskasi turkit hankeen tupertuneen herran selästä ja pujottausi kuin airokas niiden sisään. He-hei, kun häntä nyt hymyilytti…
Mutta toisetkin talonpojat olivat samaan aikaan tunteneet vihatun voudin hänen pekunastaan ja turkeistaan ja muistivat heti, että juuri tämä saalishan se on etupäässä pyydystettävä herttuan herroille kylään vietäväksi. Äkkiä tapahtunutta nahkanvaihtoa he sitävastoin eivät olleet yön hämyssä nähneet ja miesjoukko kävi nyt äkäisesti rotevan turkkiniekan kimppuun, Silläaikaa kuin nahoistaan riisuttu vouti väristen mekkosillaan lymysi vesakkoon ja pelasti hetkeksi päänsä. Kuta tiukemmin turkkiniekka tenäsi vastaan, sitä vihaisemmin he hänet viskasivat suulleen lumeen, sitä armottomammin he häntä löivät — Elkää hemmetissä lyökö…! — Lyömmepä, saas tästä, talonpoikain nylkyri! Krankan Hannun omilta miehiltään saama selkäsauna Tarharannan luhdissa on käynyt kuuluisaksi historiassa, joka siitä kertoessaan aina ivan hymyllä lisää, että hänen kylkiään ei enää syyhyttänyt, kun erehdys vihdoin tuli ilmi ja kylvetys lakkasi. Ahneus ja ylvästyshalu oli vienyt viisaan vipuun, siksi on tätä erehdystä aina enemmän naurettu kuin sen uhria säälitty.
Kaiketi Krankan Hannukin sen jo heti oivalsi ja sydämessään tunsi, kun hän vihdoin sai liminkalaisensa ymmärtämään, ketä he siinä olivat pieksäneet. Hänen ei sopinut heitä pahasti soimata ja siksi hän ei myöskään ollut mustelmistaan tietääkseenkään, kun vihdoin selviydyttiin ajamaan vihollisten hevosilla pois Tarharannan vesakosta, jonne kolmattakymmentä huovia jäi veriinsä makaamaan.
Luita kyllä kolotti ja silmissä iski tulta, mutta mies puri hammasta ja koetti nauraa. Ja ehkäpä johtui lämpöinen sauna sillä hetkellä Krankan Hannun mieleen ainakin yhtä vilkkaasti, kuin äsken voudin väelle. Vaan hän ei puhunut siitä saunastakaan mitään, hän koetti vain lyödä leikiksi koko asian, kehahdellen:
— Nämä susiturkit sieltä sittenkin pelastin!
— Vaan pakoon päästit voudin, jonka puolesta selkääsi otit.
— Kylmempi hänellä nyt varmasti on kuin minulla.