— Niille on haiskahtanut käry, heittiöille, ne livistävät taas kynsistämme, — kirous ja kuolema! Poika parka, kaikki ponnistuksesi olivat siis taaskin turhat!
—Sotivatko kaikki manalan vallat vastaani, virkkoi Hieronymo masentuneena. — Ja kuka on ilmaissut juoneni Olavi Klaunpojalle?
— Ah, hän on Flemingejä hänkin, varova ja liukas. Mutta maltahan vielä!
Herttua tuumi hetkisen lähettää oman, nopeakulkuisen laivansa pyytämään kiinni pakenevaa alusta, vaan laivan päällikkö vakuutti, että se olisi turha yritys. Laivan purjeet olivat koossa, ankkuri pohjassa, iso osa miehistöä maissa, — ja Flemingin laiva pyyhki jo yhä paranevaa vauhtia aavalla merellä. Ei siinä auttanut nuorukaisen muu kuin talttua ja alistua kohtaloonsa. Mutta surkutellen katseli herttua nuorta suosikkiaan, tuota äsken vielä niin hilpeämielistä, vallatonta, luottamusta täyteläistä veitikkaa; hän oli nyt aivan kukistettu, näin nolostuneena ja masentuneena ei herttua ollut häntä ennen koskaan nähnyt. Ja tuohon sääliin sekaantui oma kiukkukin; olihan herttua jo mielessään niin nauttinut Flemingin nolaamisesta. Hän seisoi hetkisen luoden uhkaavia silmäyksiä etenevään laivaan ja virkkoi sitten ikäänkuin lohdutellen suosikkiaan:
— Sulla on naimayrityksissäsi huono onni, ja niin on mullakin puhemiehenä. Vaan ole huoletta, tässä ryhdytään pian toisiin taivutuskeinoihin. Kärsivällisyyttä ja rohkeutta, poikani! — ole varma, me pakotamme Flemingin mielisuosiolla antamaan sulle morsiamesi. Sillä me tahdomme kukistaa hänet, meillä on tuumat vireillä ja jos nekään eivät auta, niin jo perhana tiedänkin mikä auttaa: nuijat ja tykinkuulat! Hänen täytyy kukistua, me sytytämme sellaisen rovion, että hän palaa omaan pesäänsä, — Pohjanmaalla on tervaksia tarpeeksi! Malttia vielä vähän. Sinä seuraat nyt mukanani Ruotsiin, jossa annan sulle mielesi viihdykkeeksi sopivia toimia, kunnes hetki on tullut. Ja nyt: alas laivaan!
Seurue laskeutui rantaan, jossa venheet olivat valmiit viemään matkustajat alukseen. Vaan yksin, viimeisenä ja sanattomana kulki Hieronymo pää kumarassa ja jäsenet rauenneina. Hänen sisässään taisteli taas suru ja kiukku, kiivaina ja tulisina molemmat. Taas oli hänellä ollut tyttönsä tuossa juuri kuin kämmentensä välissä, silmukka oli ollut niin tarkka ja luja, — ja tuolla loittoni laiva Suomen rannalle päin! Pitikö hänen nyt jättää kaikki ja seurata herttuata Ruotsiin, — se oli lannistavaa, se oli toivotonta! Ja siksi jäi Hieronymo, kun toiset jo olivat nousseet venheisiin, vielä yksin epävarmana laiturille seisomaan.
— No, mitä mietit, virkkoi herttua. — Astu venheeseen vain, ei nyt ole muuta neuvoa.
Hieronymo läheni venhettä, vaan virkkoi vielä ennen siihen nousemistaan:
— Mutta yhden suosion pyydän vielä teidän ruhtinaalliselta armoltanne.
— No pyydä pois, kai sen myönnämme suuren surusi takia. Mikä on mielessäsi?