— Erehdys, Elina. Vaan tule, ollaan iloisia tänään! Ja ilon ääni kajahti kohta heleänä Huutjoen vihannalta törmältä.
* * * * *
Vaan sillävälin kuin Vääksyssä hääaattona emännät taloushommissaan touhusivat ja nuoret rakensivat tuttavuuksia, istuivat häihin saapuneet suomalaiset aatelisherrat päärakennuksen väljällä kuistilla tarinoiden niistä hetken valtiollisista tapauksista, jotka pitivät heidän kaikkien mieliä vireillä ja pakostakin joutuivat puheeksi, missä vain kaksi tai kolme sattui yhteen. Aika oli epävakava ja levoton, ei kukaan tiennyt, minnepäin suunnat lähtisivät ohjautumaan; tärkeitä käänteitä saattoi tapahtua minä hetkenä tahansa. Ruotsin kuningas, jesuiittain lankoihin kietoutunut, heikko Sigismund, oleskeli kaukana vaalivaltakunnassaan Puolassa, mutta häntä odotettiin perintövaltakuntaansa, järjestämään sen, isänsä jo lähes vuosi sitten tapahtuneen kuoleman kautta, varsinaista päätä vaille jäänyttä hallitusta. Yhä suuremmalla päättäväisyydellä kokosi Ruotsissa kuninkaan setä, Södermanlannin herttua Kaarlo, ohjaksia käsiinsä ja moni aavisti jo tapahtuvaa räjähdystä tämän tarmokkaan protestanttisen ruhtinaan ja kavalan katoolisen kuninkaan välillä. Vaan syrjässä Ruotsin hallituksen vaikutuksesta, omilla hoteillaan, alkoi jo olla Suomi, jota isännöivä kuninkaan käskynhaltija Klaus Fleming totteli ainoastaan niitä suoranaisia käskyjä, joita hän sai Puolasta. Klaus Flemingin anastama itsenäinen asema Suomessa epäilytti kumminkin vielä monta eikä Suomen aatelistokaan tahtonut uskaltaa häntä seurata. Tosin oli Klaun asema entisestään vakaantunut äsken Venäjälle tekemänsä onnellisen sotaretken ja solmimansa edullisen välirauhan kautta, vaan Suomen aatelisto tiesi myös, että syvällä kansassa kyti synkkää katkeruutta marskia vastaan juuri sen sotaväen vuoksi, johon hän valtansa rakensi.
Vähän kaartelemalla kävi senvuoksi aluksi keskustelu Vääksyn kuistilla;
Suomen aateliset lausuivat varoskellen arvostelujaan hetken
tapahtumista, joista he eivät niin tarkoin tunteneet toistensa mieltä.
Fleming oli itse saapuvilla, vaan olihan siellä myöskin Horn-vanhus,
Kaarlon isä, ja sitäpaitse Stenbock…
Varsinkin eräs merkillinen seikka kummastutti näet Suomen herroja.
— Miten on oikeastaan selitettävä, että Klaus herra on saapunut näihin Stenbockin häihin? — se kysymys kulki kuiskeena miehestä mieheen ja kaikki puistelivat päätään.
— Onko lankomies peräytynyt, vai aikoisiko marski todellakin taipua…?
Kaikki näet tiesivät, että Stenbockilla oli Suomeen tullessaan ollut herttualta nimenomainen käsky erottaa Klaus Fleming kaikista hänen viroistaan ja arvoistaan Suomessa ja itse ruveta armeijan ja laivaston päälliköksi. Ja nyt…! Aksel Kurki, Anolan herra, arvossaan ylimpiä Suomen aatelisista, päätti vihdoin kautta rantain tiedustella sulhasmieheltä itseltään tuota asiaa. Silloin Kustaa Stenbock katsoi parhaaksi suoraan ja julkisesti selittää koko jutun.
— Minä olen tullut Suomeen häitäni viettämään ja tahdon viettää ne sovinnossa ja rauhassa sukulaisten kanssa, sanoi hän. — Minulle annettiin lähtiessäni toimeksi ottaa haltuuni Suomen sotaväki ja Suomen laivasto. Minä tulin tänne, tapasin ne virat miehen käsissä, jolle kuningas ne itse on uskonut ja joka niitä ymmärtää paremmin kuin minä, — minä olen tottumaton tämän maan oloihin. Siksi minä vietän täällä hääni ja palaan takasin tiloilleni Ruotsiin.
Suomen herrat ymmärsivät yskän: ei ollut Stenbockissa ollut miestä riistämään Suomea Klaus Flemingin käsistä. Mutta vähän hämillään kysyi Anolan herra vielä: