Mutta nuori Olavi oli malttamaton ja paloi seikkailuintoa. Yön maattuaan Anolassa läksi hän jo aikusin joulupäivän aamuna pimeän vielä kestäessä pienen ratsujoukon seuraamana tarkastelemaan talonpoikain leiriä ja hankkimaan tietoja heidän lukumäärästään. He ajoivat valtatietä pitkin kirkolle päin. Vaan vähän oli nyt tänä jouluaamuna rahvasta matkalla kirkolle, monet arvelivat kai varovimmaksi näinä rauhattomina aikoina pysyä kotona, talotkin tien varrella olivat siitä syystä pimeät ja ikäänkuin väettömät. Lähempänä kylää näkyi kumminkin reki siellä, toinen täällä ajavan kirkolle päin, korkea tervassoihtu vanhan tavan mukaan reen sepipuoleen pistettynä tietä valaisemaan, ja kirkonmäen näkyviin saavuttuaan huomasivat ratsastajat jo tiheässä tällaisia soihtuja ja kirkon vieressä kinoksessa paloi niitä jo suuri rovio, — siihen heittivät saapujat aina tervaksensa läjään. Näiden liehuvain tulien valossa kuumotti ja häilyi kirkonmäellä mustia varjoja ja etäämmälle metsänrintaan kuulivat ratsastajat puhetta ja äänten surinaa. Väistyttyään hiukan syrjään tieltä pysäytti Olavi joukkonsa siihen ja läksi itse parin miehen seuraamana jalan lähempää tarkastamaan, mitä siellä mäellä tapahtui. Pimeän suojassa pääsivät he aivan nuotion ympärille kertyneen väkijoukon keskelle.
Kohta siinä Olavi älysi, mistä kysymys oli. Siellä toimittiin vilkkaassa värväystyössä. Joukko nuijamiehiä ja heidän johtajiaan koetti näet siellä yllyttää Ulvilan kirkkorahvasta nousemaan aseisiin Kuitian Klaus-herran sortovaltaa vastaan, yhtymään heihin ja yhdessä joukossa rientämään Turkua kohden. Siitä tarinoitiin yksityisestikin pienissä parvissa, vaan muuan pohjolaisten johtajista oli noussut kivelle tuohustulen partaalle ja piti siitä varsinaista puhetta kansalle. Hän oli puettu talonpoikaispukuun, niinkuin muutkin, turkkiin ja kallokkaisiin ja sompanen sauva oli hänellä kädessään. Vaan tavallinen talonpoika hän nähtävästi siltä ei ollut, siksi olivat hänen piirteensä liian hennot ja hänen liikkeensä liian vilkkaat ja hän mursi ruotsinvoittoisesti suomenkieltä puhuessaan. Olavi katseli häntä tuokion uteliaisuudella, mutta samassa hänessä muisto selveni ja hän virkahti tovereilleen:
— Siinä on miehemme!
Puhuja oli Hieronymus Birckholtz. Hän oli nyt vuosikauden tässä ammatissa liikkunut Pohjanmaan kansan keskuudessa, oppinut sen kielen, perehtynyt sen ajatustapoihin ja osasi kosketella rahvasta sen arimpiin kohtiin. Yhä enemmän kansaa keräytyi hänen ympärilleen hänen puhuessaan ja hyväksymishuutoja kuului aina vähän päästä. Hän huitoi käsillään ja huusi:
— Onko aitoissanne varastoja, että jaksatte lapsinenne elää talven yli? Onko teillä rukiit pantuna ensi kesäksi, onko teillä siementä toukoviljaksi, onko teillä rahoja ruununveroihin? Ei, ei, vastaatte te. No, millä aijotte sitten maksaa ne uudet verot, joita Kuitian noki-Klaus myötään kirjoittaa ja joista hän ei koskaan tee tiliä kuninkaalle? Niin, kyllä kai vouti ne teiltä sittenkin perii, viepi keittokattilanne ja viimeisen hiehonne. Mutta millä te silloin ruokitte marskin huoveja — ja ne eivät ruokkoaan rästiksi jätä!
Kuului nurinaa joukosta. Vaan puhuja lietsoi yhä virittämäänsä tulta:
— Hä, sanokaa, onko teillä mahdollisuutta päästä hengissä talven yli ja maksaa voudille saatavansa?
— Ei, kirous ja kuolema, me emme tätä kestä, — sellaisia ääniä rupesi jo kuulumaan kirkkorahvaasta.
— Niin, mekään emme sitä enää kestäneet siellä Pohjanmaalla ja siksi annoimme matkapassin voudeille ja huoveille ja lähdimme kysymään oikeuttamme. Mutta Klaus-herralta emme saa oikeutta, emme helpotusta, emme armoa, — tyrmään hän valittajamme sulkee ja käskee ryttäriensä kiskoa kahta hurjemmin. Ainoa, joka meitä voi auttaa, on Kaarlo-herttua Ruotsissa, talonpoikain ystävä, kuningas Kustaan oma poika, — hän on luvannut hankkia meille oikeutta, hän on luvannut päästää meidät linnaleiristä, hän vapauttaa meidät ryttäreistä, hän huojentaa veromme, — jos me nimittäin itsekin autamme itseämme. Mutta sitävarten on Kuitian Klaun valta särjettävä, murrettava julmain, tylyjen herrain mahti, noiden aatelisherrain, jotka meitä ruoskivat ja ryöstävät…
— Herrat helvettiin, tuleen aateliskartanot, hirteen huovit! — niin kiihkoili sekaan joku toinen nuijajoukon johtajista kansaa karastakseen.