— Hm! — Marski käännähti vähän epäilevänä. — Tuollaiset pelkät huhutkin ovat omiaan herättämään kansassa vääriä, haitallisia käsitteitä, jotka lankeavat sitä hedelmällisempään maahan, kun tänne saapuu käskyjä oikealta ja vasemmalta.
Hän käveli pitkillä askelilla edestakasin kuistia pitkin ja kokoontuneet herrat katselivat äänettöminä, kuinka synkkänä varjo kuvastui hänen tuuheista kulmakarvoistaan. Silloin Sten Fincke, Peipotin herra, muuten Klaus-herran uskollinen kannattaja, lausui ikäänkuin kaikkien yhteisenä huokauksena:
— Kunpa kuningas tulisi pian! — Hän siemasi haarikasta kulauksen olutta ja kääntyi sitten Flemingin puoleen. — Mutta tuskalliselta sekin tuntuu, kun noita jesuiittoja taas rupee maassa liehumaan.
Klaus-herra huiskasi kärsimättömänä kädellään, — häntä kiusasi aina, kun noita uskon asioita sotkettiin hetken valtiollisiin kysymyksiin.
— Ole hupsimatta jesuiitoista, virkkoi hän, tännehän ne nyt tulevat meidän rämeitä kääntämään! Noista opin asioista vastatkoon muuten hänen kunnia-arvoisuutensa piispa Ericus, eikä hän teitä jesuiitoilla uhanne.
Ja kääntäen keskustelun taas toisille tahoille, kertoi marski jo muutamain viikkojen perästä lähtevänsä laivastollaan, jota parastaikaa varustettiin Pikkalassa, Uudellamaalla, noutamaan kuningasta Danzigista.
— Sinä kai seuraat mukana, Ivar, virkkoi hän kääntyen nuoren, pulskan ritarin puoleen, joka sattui hänen rinnalleen. Se oli Ivar Tavast, Viipurin linnapäällikön Arvid Tavastin poika, reipas soturi, jonka marski tiesi uskolliseksi kannattajakseen. Hän oli naimisissa Sten Fincken vanhimman tyttären Katariinan kanssa, Elinan sisaren, ja kuului siten hiukan Flemingin heimoonkin.
— Lähdenpä tietysti, kun vain tietäisin, mihin saan sijoitetuksi kaiken sen sotaväen, jota tuolta Venäjän rajalta tulvii ja jolla ei ole elatusta.
— Mitä, etkö vielä ole majoittanut osastoasi talonpoikain luo, kuten olen käskenyt?
— Olen oman osastoni, vaan noita pohjolaisia ja ruotsalaisia ratsumiehiä ei saa mihinkään mahtumaan, talonpojat eivät enää enempiä jaksa elättää.