Vaan kun ukko sai tiedon, mistä oli kysymys, ei hän enää ollutkaan uninen.
— Hä, mieskö vangittu, huudahti hän hypähtäen pystöön ja puisteli päätään, kun Anna pyysi häntä vangittua päästämään. Eenokki, marskin huovien päällikkö, oli harmahtunut Flemingin palveluksessa, kuului Kuitian vanhoihin alustalaisiin ja oli erityisesti kiintynyt Flemingsuvun varsinkin nuorempiin jäseniin, jotka siellä ikäänkuin hänen suojeluksessaan olivat syntyneet ja kasvaneet. Kuitia oli aikoinaan ollut Annan isän, Jaakkiman, oma ja oli Eenokki siis ollut tämänkin palvelija ja muisti erityisellä hellyydellä Annan äitiä, lempeää Agda-rouvaa. Ja Annaa itseä, joka orpona oli siellä kasvanut ankaran marskin perheessä, oli hän lempilapsenaan suosinut eikä raskinut hänen pyyntöjään kauan vastustaa. Vaan nyt: asia oli arka ja arveluttava.
— Mutta tässä on tullut erehdys, koetti Anna selittää, — vangittu mies on eräs Elina-neiden tuttava, ulkomaalainen herra eikä mikään vehkeilijä.
Vaan ukko katseli epäillen Elinan levottomuutta ja virkkoi hiukan pistelijäästi:
— So, so, tästä täytyy ottaa selko. Vai armollisen neiden ystävä ja ulkomaalainen herra eikä vehkeilijä, — mikähän otus se oikeastaan onkaan?
Mutta Elina ei huomannutkaan pistoksia vanhuksen puheissa, hän pyysi vain yhä hartaammin:
— Oi, hän on vapautettava, ennenkuin marski palaa … muuten siitä selkkauksia sukeutuu.
— Vai juuri ennen — sehän tässä onkin arin kohta! Katsotaan, tutkitaan!
He saapuivat kievariin, jossa huovit olivat lukinneet mukanaan tuomansa miehen erääseen aittaan. Huovit kertoivat hänet tavanneensa Porvoon tieltä, hänen pukunsa oli heitä epäilyttänyt ja sitten hän vielä oli lähtenyt tiepuoleen lymyilemään. Ja kun hän ei osannut tehdä selkoa, mikä hän oli ja minne hän kulki, olivat he nipistäneet pojan kiinni ja tuoneet tänne, vaikka kyllä Elina-neiti vastaan tullessaan oli rukoillut häntä vapaaksi.
— Hyvä on, katsotaan, kenties tässä on tullut erehdys, puhui Eenokki, ottaen huoveilta aitan avaimet.