Huovit olivat sillävälin jo poistuneet tuvasta ja keräytyivät tielle, siellä hevostensa selkään nousten. Juhana oli todellakin neuvoton. Hän tunsi, että hänen olisi pitänyt tehdä jotakin noiden sukulaisraukkain hyväksi, — tiesihän hän sitäpaitsi, että hänen veljensä mieli omakseen korjata tuon hennon, nyt levottomuuden raateleman tytön. Hän seisoi tuvan lattialla naisten edessä miestensä jo sieltä poistuttua eikä tiennyt mitä tehdä, — hänenkin olisi ollut kiireellä riennettävä satulaan… Silloin hänen hilpeä, seikkaileva luonteensa taas sai hänessä ylivallan. Äkkiä hän antoi pihalla odottavalle alapäällikölleen käskyn johtaa joukon kylästä pois, luvaten itse heti karauttaa perästä — vähän sotasaalista piti muka saada hänenkin! Käski sitten naisten pukeutua matkaturkkeihinsa ja hakea esille ruokavaroja. Itse valjasti hän pihalla tallista ottamansa hevosen, sälytti rekeen jauhopussin ja kuivatun lehmänreiden ja mitä muuta kiireessä löysi, pisti mukaan kirveen ja muutamat suksetkin ja raanuja mitä käteen sattui, ja komensi naiset istumaan rekeen.
— Minne nyt viet meidät, ihmetteli emäntä, toki hyvillään kun edes johonkin paettiin.
— On tiedossani kätköpaikka, jos todella täältä pakoon pyritte?
— Pyrimme varmasti, vakuutti Elisa, jo reessä istuen.
— No ota sitten ohjakset ja aja…!
Näin tämä pieni matkue lähti yöpimeässä Juuritaipaleelta huovijoukon jäljestä painumaan Savon tielle, naiset ajaen edellä, Juhana perästä ratsastaen. Ajoivat niin peninkulman, toista, kuullen huovijoukon yhä hoilaavan edellään. Mutta kun huovit vihdoin pysähtyivät ja tekivät metsässä nuotion tienposkeen, siinä yösydämen nukkuakseen rakotulen ääressä, silloin kehoitti Juhana naisia nousemaan suksilleen, purki eväät reestä, ajoi molemmat hevoset huovien leiriin ja palasi itse suksilla naisten luo, joita hän, eväitä selässään kantaen, lähti salolle opastamaan. Hän oli monesti matkannut tämän metsätaipaleen ja tunsi sen mutkat. Viime syksynä oli hän Erkki Pentinpojan kanssa tätä kautta kulkiessaan ja tieltä vähän eksyttyään sattumalta tavannut tällä salolla hyvin kätketyn, vanhan piilopirtin — arvatenkin entisten heimojenvälisten viha-aikain eräretkien jäljiltä. Siinä he olivat Erkin kanssa yötä viettäneet ja sinne hän nyt oli päättänyt kätkeä hätäytyneet naiset. Se oli hänestä itsestään vieläkin hurja tuuma, johon hän asiatta, pakotta antautui, eikä hän ollut varma, eikö naisten sittenkin olisi ollut parempi jäädä kylään. Mutta kun se tyttö niin kauniisti pyysi … hänen silmänsä olivat niin rukoilevasti säteilleet kyyneleitten takaa… Ja olihan se Mikon morsian…
Kallion rotkossa, kuusten siimeksessä, oli matala, ränstynyt saunapahanen. Mutta kiuas oli siinä sentään kunnossa ja ovi tukottavissa, — hätätilassa siinä pakolainen saattoi elää. Juhana haki kuivia oksia, sytytti tulen ja nosti sisään eväät.
— Tänne ei Koskipää osaa, — tuisku peittää pian suksenladutkin —, osannevatko tänne Vahvajärven miehetkään. Täällä voitte olla turvassa ja maata rauhallisina kuin Herran kukkarossa… — Näin puheli Juhana rohkaisevasti, kantaen havuja saunan lattialle. — Mutta iloton tämä on paikka, kontiokin voi korvessa murahdella, tahdotteko tänne jäädä?
Epäillen ja kauhistuneena katseli ison talon emäntä ahdasta, umpinaista saunaröttelöä, sen vinoksi painunutta kattoa ja sen homeisia seiniä, mutta Elisa vastasi varmasti:
— Tänne jäämme!