XIV.
TAISTELU LESKISEN TALOSSA.
Kun Rautalammen erämaan nuijamiehet saapuivat Suur-Savoon ja sieltä etenivät Juvan pitäjään, kasvoi heidän satainen joukkonsa nopeasti, kylä kylältä, lumivyöryn tavoin niin, että määrä pian tuhanteen laskettiin. Jo oli näet sillävälin tieto talonpoikain yhteisestä yrityksestä huoveja ja herroja vastaan sekä linnaleirin lopettamisesta levinnyt Savossakin kaikkialle, ja sen miehet olivat hekin herkkämielisinä keräytyneet aseellisiin joukkoihin taistellakseen tuon vapautuksen puolesta. Götrik-herra oli kuin olikin väärin arvioinut savolaistensa mielialan: he olivat kyllä suopeita häntä kohtaan, mutta huoveja ja knaappeja he vihasivat. Siksipä nyt esivallan pienimmät edustajat ja ne huovijoukot, joita Savonlinnasta oli lähetetty maakunnan rahvasta kurissa pitämään, saivat nopeasti rientää nousevan rahvaanliikkeen jaloista pois, ja paenneiden, vihattujen knaappien kartanoissa nyt nuijamiehet isännöivät ja pitivät juominkeja. Ja kartanot paloivat, kun he niistä eteenpäin hiihtivät. Talonpojat olivat nyt rautarohkealla mielellä; menestyksestään olivat he varmoja, olivat hurjistuneita ja humaltuneita. Sillä heille oli jo Suur-Savoon saapunut tieto, että Pieksämäen kautta hiihtäneet kansannostattajat olivat saaneet rahvaan sielläpäin miehissä liikkeelle ja että he suurilukuisena joukkona ja nopeasti etenivät Olavin yksinäistä linnaa kohden. Parkunmäellä, parin peninkulman päässä linnasta, oli molempain joukkojen yhdyttävä, — ja sitten…
— Savonlinnaan ja Viipuriin ja sieltä Suomen Turkuun!
— Huovit kuitiksi ja herrain valta kumoon!
Näin matkalla uhmailtiin. Mutta jo Juvan pitäjässä huomattiin, ettei tätä voittoretkeä sentään vaikeuksitta kuljeta. Vastaantulevat hiihtäjät tiesivät kertoa, että Savon herra on vihdoin saanut linnaansa kauan odottamaansa apuväkeä — talonpoikaisjoukon olisi pitänyt porhaltaa sinne aikaisemmin ja tiukemmin. Tuli toisia, jotka kertoivat, että jo Säämingissä oli ollut kuumia otteluita Pieksämäen osaston ja linnan huovien välillä, että talonpojat siellä muutamassa tappelussa jo olivat saaneet selkäänsä ja peräytyneet Joroisiin. Ja samalla osoittautui, ettei yhtyminen tuohon pohjoisesta tulevaan talonpoikaisjoukkoon ollut enää niinkään helppoa — sotaväki oli jo miehittänyt tiet.
Verkkaisesti ja pienemmin joukoin oli senvuoksi Suur-Savosta tulevain talonpoikain nyt pyrittävä eteenpäin, sekä vahdittava tiensuita, etteivät huovit pääsisi selkäpuolelle kiertämään. Näitä huoviparvia oli jo näkynyt, — niillä on paha mielessä!
Eräs noin kuudenkymmenen miehen osasto, jota Sysimäen Leinonen johti, saapui siten muutamana päivänä tammikuun puolivälissä Leskisen taloon, Juvan kirkolta kappaleen etelään päin, odottaakseen siinä toisia ryöstelemään hajaantuneita tai perästä samoavia talonpoikaisparvia. Aikomus oli painaa siitä yhtenä joukkona eteenpäin. Mutta Leskisen isäntä, joka oli talonpoikiin liittynyt ja heidän asioitaan ajoi, varoitti… Leinonen oli pienellä joukollaan ehkä kulkenut jo liiankin pitkälle, linnan sekä jalka- että ratsuväkeä, melkoisia määriä, liikkui aivan lähikylissä. Leinonen jäi kuitenkin sovitulle yhtymäpaikalle, luottaen odottamaansa apuväkeen, — sittenpähän taas kerran tapeltanee, jos ryttäri ryntää, — eihän asema muuten selviä! Hän asetti vartijat eri teille ja lähetti miehiä ryöstäjiä kiirehtimään.
Näiden lähettien ja saapuvain pakolaisten mukana lennähteli taloon nyt monenlaisia sotaviestejä eri tahoilta. Saapui sanoma, että linnan huovit olivat erääseen taloon polttaneet Pieksämäen puolen talonpoikia monta kymmentä. Hammasta purren ja kostoa hautoen tätä kauhunviestiä nyt Leskisessä kuunneltiin. Mutta olivatpa talonpojatkin toisaalla vouteja ja knaappeja kovakouraisesti kurittaneet: hirttäneet parikin pikkuherraa heidän oman talonsa kaivonvinttiin ja sitten sytyttäneet talon… Nämä julmuudet olivat kiihoittaneet ja ärsyttäneet mieliä molemmin puolin vastakkain, miehet olivat Leskisessäkin aivan kuohuksissaan ja lupasivat toisilleen palkkion jokaisen surmatun huovin päästä. Enin vihattuja olivat huovien päälliköt ja knaapit. Niin puhuivat talonpojat erityisellä kiukulla ja kostonhalulla siitäkin huovipäälliköstä, Juhana Martinpojasta, joka äsken oli kiertänyt ja tuhonnut erään partioivan talonpoikaisjoukon.
Leinosen joukossa edelleen kulkeva nuori Mikko-pappi kuuli näitä kauhun kertomuksia ja hänen sydämensä kärsi. Mainitun, erityisesti vihatun huovipäällikön tunsi hän omaksi veljekseen ja hän ajatteli vavistuksella, että hänen ehkä pitäisi näissä oloissa, näillä sotateillä, tavata veljensä, joka liikkui linnan asioilla, taisteli talonpoikia vastaan! Hirmuiseen vihaan ja raakuuteen oli kiihdyttänyt mielet tämä talonpoikain vapautumisyritys! Ilkkuen kerrottiin Leskisen pirtissä edelleen, miten Olavinlinnasta oli pantu tykkejäkin niiden jalka- ja ratsumiesten mukaan, joita oli lähetetty talonpoikia masentamaan, mutta miten nuo tykit olivat tarttuneet paksuun lumeen, niin että niitä ei voitu mihinkään liikuttaa. Talonpojat ivailivat verisesti näitä huovien mahtavia hommia … eipä sellaisista vastustajista toki kovin suurta vaaraa lie, kun heidän täytyy siellä kinoksissa tykkejään kantaa ja vahtia … uhkasivat pian käydä noita tuliluikkuja katsomassa. Ja rempsein mielin he, ryöstösaalista tukevasti syötyään, tuvassa nukkumaan asettuivat.