— Niin talonpojatko, julmettuneet, kyselivät päihtyneet päälliköt tylsännäköisinä.
— Niinpä niin, — ne olivat tietysti jotakin etujoukkoa, joita me näimme.
— Ja pääjoukot hiihtävät perästä, niinkö?
— Tännekö hiihtävät, meidän kimppuumme…?
— Eikö helkkarissa, olette nähneet unia!
Näin huudahtelivat sotaherrat, hitaasti humalastaan selkiytyen, mutta vielä sittenkin aseman vakavuutta täysin tajuamatta.
— Pian siitä unesta heräätte, ehkä jo ennen kuin humalastanne, varoittivat saapuneet kuormanvetäjät. Eikä Juhanakaan malttanut olla heidän puheitaan terästämättä.
Tästäkö nyt hälinä nousi kuninkaankartanossa, jossa toiset juopuneet vielä rymysivät, useimpain jo rankoina maatessa pitkin permantoja. Järki rupesi silloin lopultakin selvenemään humaltuneiden päällikköjen sameissa päissä; he käsittivät, että tuho on heille käsissä, jos talonpojat tähän tajuttomina makaavain sotamiesten leiriin hyökkäävät. Pidettiin perin vakavaa neuvottelua ja oltiin yhtä mieltä siitä, että pitäisi lähettää huovijoukko talonpoikia vastaan, sitä loitommalla pitämään, kunnes sotaväki taas olisi taistelukunnossa. Mutta onko miehiä, jotka nyt kykenevät satulaan nousemaan, ja kuka heitä kykenee johtamaan? — Äsken uhmailevat sotaherrat tunsivat itsensä nyt kovin heikoiksi. Hölmistyneinä katselivat he toisiaan, maailma pyöri yhtenä sekamelskana heidän sumentuneissa aivoissaan.
— Minä lähden, virkkoi silloin Juhana, vaikka lopen uupunut olikin monipäiväisistä retkistään, eikä vielä ollut ehtinyt uneen päästä. — En ole pelkuri.
Häntä kismitti vielä saksalaisen palkkapäällikön äskeinen pistos ja samalla hän käsitti, että toisista ei ollut nyt partiomatkalle.