— Luultavasti on pakko peräytyä metsiin. Mutta vielä koettavat rohkeimmat johtomiehet sentään kehoittaa joukkoaan ryntäämään Sairilaan ja iskemään siellä olevan sotaväen mäsäksi. Se olisi kuitenkin tehtävä heti, ennenkuin marski selkäämme ehtii…
Näitä ristikkäitä neuvotteluja jatkettiin yhä pappilassa, eikä Mikko päässyt jumalanpalvelustaan aloittamaan. Ja hän olisi kuitenkin juuri nyt niin halusta tahtonut puhua pulaan ja sekasortoon joutuneille talonpojille, rohkaista ja vahvistaa heitä… Hän oli viime aikoina, sotaisen vaelluksensa varrella, yhä syvemmin ja hartaammin kiintynyt sotapapin tehtäväänsä, hän oli usein pitänyt miehilleen hartaushetkiä yötuvissa ja levähdyspaikoilla, oli luullut voineensakin heidän sydämiinsä tunkeutua ja se taas oli hänen omaa, rikkirevittyä mieltään hiukan rauhoittanut. Nyt olisi hän tahtonut voimakkaasti puhua koko kapina joukolle…
Malttamattomana kääntyi hän taas Erkin puoleen, kysyen:
— Mihin se vanha suntiokin meni? Olisin tahtonut soittaa vielä uudelleen yhteen.
— Hävinneen näkyy suntio-ukkokin…
— Nouse sinä Erkki tapuliin, soita kelloja kerran vielä, ehkä miehet pappilasta sentään tulevat…
Oli se vähän outo tehtävä partiomiehelle, mutta Mikko-papille mieliksi oli Erkki valmis kirkonkellojakin soittamaan. Hän oli taas tällä Savon matkalla pysytellyt tuon kovan onnen painaman nuoren pappissukulaisensa lähettyvillä, johon hän hänen avuttomuutensa vuoksi yhä enemmän tunsi kiintyneensä, ajanut taipaleilla hänen rekeään ja opastellut majapaikoissa häntä yösijaa saamaan. Milloin tapeltiin, silloin Erkkikin oli asemiesten mukana, mutta hän palasi sieltä aina papin luo, nostaen suksensa rekeen, — retkeläiset pitivätkin näitä kahta ihan yhteen kuuluvina.
Erkki nousi tapuliin ja loi sieltä ensin silmäyksen ympärilleen avautuvaan, laajaan, lumiseen luontoon. Autio oli järven ulappa ja sen peltoiset rannat, autiolta näytti tiuhaan rakennettu kyläkin kirkon takana, vain siellä täällä nousi räppänästä savua hallavaa taivasta kohden. Mutta pappilansaaressa ja sen edustaisen salmen rannalla oli paljo liikettä. Siellä oli hevosia pitkä rivi, vielä pitempi oli rivi pystyyn nostettuja suksia, ja miehiä näkyi siellä ryhmittäin ja yksitellen liikkuvan teillä ja pihoilla. Siellä pappilan tuvassa näet miehet vielä neuvotteluaan pitivät, mutta toiset heistä näkyivät jo tulleen ulos ja neuvottelivat törmällä pienemmissä parvissa… Nyt nousi jo melkoinen miesjoukko suksilleen ja lähti painamaan järven selkää länttä kohti…
— Siinä näkyvät menevän Sysikorven miehet … eivät jää enää tänne tappelemaan, sisua polttelee omain kyläin kohtalo, joihin marskin sanotaan olevan tulossa…
Erkki seurasi silmillään tätä miesjoukkoa lahden länsirannalle asti, missä se nousi törmälle ja hupeni metsätielle… Eipähän lähtenyt Leinosen Matti poikineen pakomatkalle, tänne jäi toisten kanssa loppuun asti tappelemaan, sen oli vannonutkin…! — Siirtäessään katseensa läntiseltä rannalta takaisin pappilan saareen näki hän sieltä nyt toisiakin miesjoukkoja lähtevän hiihtämään mantereelle päin, — toiset sieltä resloissaan ajoivat… Kas niin, tuumi Erkki, nyt siellä on yksituumaisuus lopultakin taittunut, jo lähtee savolaisiakin metsäkulmilleen, luopuvat koko yrityksestä … mikä heidät sitten perineekin…! Parempi olisi ollut, jos olisivat pysyneet koossa ja yhdessä vielä yritelleet… Nyt jää pappilaan vain meitä erämaan miehiä ja osa suursavolaisia … pieni joukko, ei se huoveille enää suuria mahda… Lähtisivät yhden tien kaikki, kuitiksi tämä retki kuitenkin tässä sulaa…