— Mistä kaukaa se vieras olikaan, Rautalammeltako asti?
— Sieltä, takaperukoilta. Hiihtelen tässä tiedustellakseni muutamain sotaan hävinneiden sukulaisteni kohtaloa … mutta eipä niistä taida tietoja löytyä…
— Niin, paljohan kuuluu täälläkin päin talvella liikkuneen Rautalammen miehiä … eivätkö liene enimmät surman kitaan sortuneet. Sinne ovat menneet puolet tämänkin pitäjän miehiä…
Kiuaskivillä lepäilevä matkamies oli Erkki Pentinpoika, Rautalammen Apajan kylän miehiä, joka helmikuulla hiihti kotikylästään yhä kaukaisemmille takamaille, minne hän kotiväkineen silloin pakeni huovien odotettua vainoa ja kostoa. Omituiselta hänestä taas tuntui istuskella täällä Sysimäen rantakylän talonraunioilla, joiden ohi hän talvella Leinosen joukon kanssa tuiskusta pelastuneena hiihti, — taas oli hänen levoton luonteensa ajanut hänet maailmalle seikkailemaan. Mitä varten hän oikeastaan täällä taas reuhtoi ja ponnisti, kysyi hän miltei tuskastuneena itseltään, salvumieheltä kuulemiaan uutisia mielessään hautoen, — turhapa taitaa olla taas tämäkin hänen rehkintänsä…
Ja matkamies muisteli siinä lepäillessään lähinnä viimeisiä vaelluksiaan.
Monta päivää oli Apajasta lähtenyt pakolaisjoukko tehnyt taivalta yhtämittaa talven selässä sydänmaita kohden, lepäillen vain jonkun päivän hirsinuotion ääressä ja jatkaen sitten taas tasaista hiihtoaan. Tuiskut peittivät pian suksien ja kelkkain jäljet, niin ettei matkamiehet enää takaa-ajajia pelänneet, mutta he painuivat sittenkin yhä vain kauemmaksi korpeen. Sillä he halusivat päästä rintamailta siksi etäälle, ettei verovoudeilla vuosikausiin olisi sinne asiaa, ja he etsivät nyt mahdollisimman sopivaa järvenrantaa ja lehtometsää piiloon pakenevalle uudisasutukselleen. Kun miehet tätä varten saloa ristiin rastiin kiertelivät, tapasivat he toistenkin suksimiesten jälkiä ja saavuttivat pian naapurikyläin pakolaisia, jotka olivat siellä aivan samalla asialla kuin he. Joukko kasvoi siten pariin, kolmeenkymmeneen henkeen, ja yhdessä samottiin nyt eteenpäin, kunnes jouduttiin suuren selän partaalle, missä näytti olevan kalavettä ja riistamaata aivan riittävästi koskemattoman erämaan keskellä. Mutta vielä siihenkään järven etelärannalle eivät pakolaiset jääneet, he kaarsivat rantaa pitkin yhä pohjoisemmas ja painoivat sitten selän ylitse, seuraten nyt sen toista rantaa, kunnes heidän korviinsa rupesi kuulumaan kosken kohina, — ryöpyten laski siinä erämiehillekin tuntematon erämaanjoki heidän löytämäänsä järveen. Siihen he pysähtyivät jokisuulle, lehtevälle niemelle, tekivät siihen ensimmäiset tulet ja tutkivat tienoot tarkoin joka taholle. Ei ollut suksenlatua missään, ei kiukaanpohjaa lahtien perukoissa, ei kirveellä katkaistua kantoa, ei jälkeäkään ihmisen käynnistä. Silloin purkivat pakolaiset vihdoin kelkkansa, ja ennen pitkää rupesi metsä ryskimään, kun miehet kaatoivat hirsiä ensimmäistä erämaasaunaansa varten.
Hätäisesti ne ensi saunat rakennettiin hankeen kaivetulle maaperälle; kiuaskivetkin olivat lumen alta kiskottavat, mutta löylykivet nostettiin kohisevasta koskesta. Mitään lattiata ei ehditty kyhätä, lauteet olivat käytettävät vuoteiksi. Mutta näissä kosteutta tihkuvissa saunoissa se talvisydän nyt oli asuttava, sillaikaa kuin salolta pyydettiin riistaa eväiden jatkoksi ja uusia hirsiä vedettiin törmälle kuivamaan suvella rakennettavia parempia pirttejä varten. Ja hyvinhän siinä eläminen aloitettiin … lämmintä oli ja tuiskunsuojaa, metsä antoi riistaa runsaasti, ja täydessä turvassa tunsivat pakolaiset olevansa täällä sydänmaan kaukaisessa kätkössä.
Pappi vain, joka kylläkin reippaasti oli talonpoikaisten pakolaisten matkueessa hiihtäen halkaissut suuret salot ja kestänyt taipaleen monet vaivat, usein puhuen leponuotioilla pienelle seurakunnalleen rohkaisevia ja lohduttavia sanoja, hän vain rupesi tänne perille tultua sairastamaan. Liekö matkalla vilustunut havunuotiolla vaiko perillä kosteassa saunassa … yskimään rupesi mies eikä pystyyn kyennyt … siinä kuumeisena makasi.
Erkki oli hoidellut potevaa ystäväänsä viikon ja toisen ja valvonut öisinkin hänen ääressään ja siinä hänessä oli vähitellen syttynyt tuuma lähteä taas tälle pitkälle hiihdolleen. Sillä Mikko oli usein kuumehoureissaan puhunut sellaista, josta hän ei selvillä päin enää koskaan kenellekään hiiskunut … oli valitellut ikäväänsä ja kaipaillut kauas jättämäänsä morsiantaan… Rautalammen kirkolta lähdettäessä oli Mikko-pappi kyllä Erkille vakuuttanut jättäneensä nyt kaikki ne mahdottomat lemmen houreet jälkeensä, kitkeneensä ne turhina tyyten mielestään … mutta eipähän ollut saanut niitä tarkoin kitketyiksi. Tuossa aina vain Elisastaan horisi…
Sekavia se Mikko-raukka oli puhunut tautivuoteellaan muutenkin. Vähin oli hän ollut muka veljeään toruvinaan: »Sinäkin Juhana kuljet täällä valapattoisten murhaajain joukossa … niitä olet itsekin … veljesi morsiamenkin ryöstit ja raiskasit, sydämetön…» »Kuinka hennoitkaan riistää minulta kyyhkyseni…?» — Väliin taas potilaan kuumeinen ääni oli kuin kirkossa ankarana jyrähdellyt … hän oli silloin ollut julistavinaan Herran tuomiota jollekin mahtimiehelle … eikö lie siinä itseään marskia puhutellut: »Elä sorra enää sorrettuja … ne eivät uusia rasituksia kestä… Muista, me ollaan kaikki kuolevaisia, tuomiosi kohtaa sinua kohta…» — Joskus oli hän taas rukoilevinaan armoa Leinosen nuorelle pojalle, jota vietiin mestattavaksi … hän oli silloin itkenyt kuumia kyyneleitä ja nyrkeillään ilmaa iskenyt…