Sitä neuvoa oli toteltava ja pian olivat yltäkylläiset, meluavat pidot käymässä Vääksyn molemmissa tuvissa. Joulutynnyrit avattiin ja olutta kannettiin pöytiin suurin kipoin, jotka pian tyhjenivät ja taas olivat täytettävät, ja talon jouluruoat, liikkiöt ja paistokset, menivät samaa tietä. Palkkapiiat juoksivat kuin väkkärät yhä uusia herkkuja esiin kantaen. Kiireellä piti vielä tappaa ja paistaa pari hiehoa ja lammasta, ennenkuin miesten nälkä rupesi asettumaan. Ja sitä asetellessaan he joivat ja juopuivat ja kävivät yhä remuavammiksi. Toiset pistäysivät vuoron päältä saunassa, toiset mättivät aitoista rekiinsä leipäsäkkejä ja voipyttyjä, mutta useimmat istuivat kuitenkin yhtä painoa kuumassa tuvassa olutkippoja kallistellen ja kehuskellen toisilleen, että näin sitä nyt me vuorostamme… Talon väet, aikuiset ja lapset, jotka olivat piiloutuneet uunin pimentoon, katselivat sieltä pelokkain, ammottavin silmin sitä rajua menoa, uskaltamatta äännähtääkään.
Tämän ryminän jatkuessa istui Liuksialan valtiatar sairaan rouvan vuoteen ääressä, koettaen häntä rauhoittaa. Mutta tuvan melu ja huuto kaikui yhtenään sairashuoneeseen ja sen aiheuttama säikähdys ja kauhu murteli nopeasti heikon potilaan viimeisiä voimia. Hänen tilansa huononi huononemistaan ja iltapuoleen, kun juopuneiden mölinä oli kovimmillaan, valtasi hänet taas kouristuksen tuska. Hän pyysi pappia, kohdisti nyt siihen pyyntöönsä kaiken voihkinansa ja hätänsä. Mutta se oli vallan toivotonta.
— Kukapa pääsisikään täältä nyt kirkolle ajamaan, hätäilivät naiset.
— Rengit ovat tiessään, talli on täynnä vieraita hevosia.
— Ja kaiketi se kirkkoherrakin jo on pakosalle lähtenyt, niinkuin kaikki muut.
— Pappia, pappia! voihkii kuoleva nainen, mutta mistä sen nyt ottaa!
Näin hälysivät talon naiset, juosten edestakaisin ovissa, väännellen käsiään ja vaikertaen. Kalpeana seisoi Liuksialan rouva kynnyksellä, keksimättä, miten lievittää sielun ja ruumiin tuskissa kiemurtelevan potilasraukan hätää.
Silloin kuului tuvan karsinasta, missä muutamia hiljaisempia retkeläisiä, toisten rymytessä, lepäili seinäraheilla, ääni:
— Täällä on pappi…
Hiukan ujona, mutta vakavana ja arvokkaana astui Mikko esiin katveesta, missä hän, joka toisia myöhemmin oli perille saapunut, oli miesten poristessa ottanut pienet unet. Nyt hän korjasi pukunsa, asetti papinkauluksen paikoilleen ja pyysi rauhallisesti miehiä vähän asettumaan. Sitten astui hän Liuksialan rouvan eteen häntä kunnioittaen tervehtien.
— Pappiko teillä mukananne, huudahti rouva ihmeissään, mutta samalla helpotuksesta huoahtaen. — Käykää sisään, pastori, käykää tänne kuolevaa lohduttamaan ja vahvistamaan.