— Keitä nämä vieraat ovat, kysyivät odottajat ällistyneinä, ennenkuin saapujat olivat ehtineet suksiltaankaan nousta.
— Omia miehiämme ovat, vastasi Erkki, — Padasjoelta hiihtävät hekin.
— Mistä ne löysitte?
— Mantereen rannalta, kertoi Erkki. — Hiihdimme sinne rantatielle asti ottaaksemme seudusta selon, ja sitä tietä nämä miehet juuri pohjoiseen päin pakenivat. Ensin siinä toisiamme vähän arkailimme, sitten jo tunsimme ja yhdyimme…
Jo tunsivat Leinonenkin tovereineen nuo uudet vieraat. He olivat laukaalaisia, joiden kanssa yhdessä oli Sysmästä asti taivalta tehty. Viimeksi tulleiden lepäillessä hetkisen nuotiolla kertoivat he nyt jännittyneille kuulijoilleen ensi viestinsä ja pakonsa synkät syyt.
Padasjoella oli tapeltu heti Leinosen joukon lähdön jälkeisenä päivänä. Aamulla oli silloin jo ruvennut huoveja lännestä päin teitä pitkin parveilemaan ja pian oli saapunut Ivar-herra itsekin pääjoukkoineen… Niin, siinä Nyystölän kylän pelloilla oli syntynyt taistelu sakeassa lumipyryssä. Tavastin joukoilla oli ollut mukanaan pari tykkiä ja niillä hänen nihtinsä heti olivat ruvenneet ampua paukuttamaan… Minkäpä niille olivat tehoneet talonpoikain harvat tulipyssyt, vaikka Martti Vilpunpoika olikin asettanut miehensä ovelasti taisteluasentoon kinosten taa. Erämiehet hölmistyivät pauketta ja vetäytyivät pian Nyystölän taloon, joka oli ennakolta puolustuskuntoon varustettu. Mutta eipä ollut pitkäksi aikaa turvaa sielläkään.
— Tykinluoti iski yhtäkkiä pirttiin ja tappoi pari miestä, siitä toiset pahasti hätäysivät ja lähtivät juoksemaan. — Näin kertoivat pakomiehet toisiaan silloin tällöin täydentäen. — Mutta pianpa he huomasivatkin olevansa umpisaarroksessa. Ivar-herra ei kuitenkaan hätäillyt hyökkäämään … meitä olikin paljo enemmän, ja olisimme kyllä tasapäätappelussa pitäneet puolemme. Mutta tykinluodeille, jotka yhä taajemmin taloon iskivät ja särkivät läävänseinät ja tallinkatot, niille emme mahtaneet mitään. Silloin rupesivat muutamat meikäläiset hieromaan Ivar-herran kanssa kauppoja antautumisesta…
— Ja niin antauduttiin ilman tositaistelua? kysyi Leinonen terävästi.
— Sen jo arvasin miesten mielialasta.
— Kotvanhan siinä tingittiin, mutta lopulta olivat miehet suostuneet antamaan pois aseensa… Herrat olivat vakuuttaneet kaikille luvan lähteä vapaasti hiihtämään. Ja siihen talonpojat luottivat…
— Mutta herrat söivät sanansa, arvaili Matti edelleen. — Entä Martti
Vilpunpoika?