— Eikö yrittänyt kukaan enää vastarintaa? tiedusti Matti aivan kiukussaan.
— Aseettomat miehet! vastasi kertoja. — Joku sentään potki ja ponnisti vastaan ja löi nyrkillä saattohuoviaan, mutta hänet pistettiin heti puhki ja kaadettiin siihen paikkaan.
— Kuin eläin! Ja te vain kolossanne makasitte?
— Hiljaa kuin hiiret, minkäs me teimme, aseettomat olimme mekin. Mutta monasti luulimme siihen itsekin kauhusta hyytyvämme, toisin ajoin teki mielemme hypätä esiin ja karjaista…
— Sitä teurastusta kai kesti koko päivän?
— Iltapimeään asti. Hämärissä jo sytyttivät huovit Nyystölän kylän talot palamaan, ja jatkoivat sen roihun valossa sitten vielä teloitustaan, jatkoivat äänekkäästi hoilaten, olivat kai saaneet olutta tai viinaa, mikä yhä karaisi heidän luontonsa. Vasta kun talot olivat multimuksiaan myöten palaneet ja talonpoikaiset vangit loppuneet, vasta silloin jatkoivat huovit matkaansa kirkolle, jonne nähtävästi yöpyivät. Mutta eilen näimme takaamme korkean punahohteen — taisipa palaa silloin Padasjoen kirkonkyläkin.
— Miten pääsitte sitten te pakoon sieltä huovien keskeltä? kyseli
Matti uteliaana.
— Yöllä nousimme pimeän päässä kinoksesta ja ryömimme alas joelle. Muistimme eräiden erämiesten jättäneen nuotta-talaaseen suksensa, tempasimme sieltä kahdet ja livistimme metsään. Metsiä myöten sitten hiivimme yön läpi pohjoiseen päin, kunnes vihdoin uskalsimme laskeutua rantatielle, — siellä ei enää ryttäreitä näkynyt.
— Eikö näkynyt muita pakolaisiakaan?
— Ei ketään, tuskin lie Nyystölän verilöylystä ketään muita pelastunutkaan!