— Eiköhän jätetä tämä kaivaminen ja hiihdetä metsään kadonneita hakemaan?
— Oletko sieltä mitään jälkiä löytänyt? kysyi terävästi Matti, jonka silmä tuokion välähti, mutta jonka äänestä ei kuitenkaan mitään toivoa soinut.
— Olen seurannut muuatta latua, jonka katkelmia vielä sakeimmassa metsässä voi löytää ja joka vie kauas salolle, — siinä on monia sommanjälkiä.
— Ne ovat Tahvon rihmanpyyntijälkiä, selitti Matti surunvoittoisesti.
— Ne näin jo eilen ja tunsin…
— Niin arvelin ensin minäkin, mutta ne vetävät liian kauas korpeen viedäkseen vain rihmoille, vastaili Erkki harvakseen. — Olisivatko talon eläjät sieltä suuren salon halki pyrkineet johonkin turvapaikkaan…?
— Siitä on joskus oikaistu sydänmaitse Vahvajärven Juuritaipaleelle, jossa meillä on sukulaisia, kertoi Matti, — mutta eivät meidän naiset olisi sellaiselle taipaleelle omin päinsä lähteneet, jos olisivat kerinneetkin.
— Eipä tiedä, intti Erkki yhä, — siellä näkyvät ladulla koirankin jäljet, ja talostahan on koirakin hävinnyt…
Jo iski Mikkokin, jonka rinta vähimmästäkin toivosta lämpeni, siihen uuteen mahdollisuuteen ja kysyi isännältä:
— Tunsiko joku talonväestä sen oikotien…?
— On sitä Tahvokin kerran viime talvena hiihtänyt. Mutta mikseivät olisi kotiväet paenneet tänne oman pitäjän kyliin?