— Se on hyvä se. Hyvästi!
— Hyvästi. Käykäähän pian taas … niin, käykäähän joskus.
Lassi oli ymmärtänyt senverran, ettei heidän retkestään tullut mitään nyt eikä vasta ja juuri Eljaan typeryyden takia. Ja häneenkin oli varjoa langennut. — Kalman kalpeana syöksyi hän portaita alas ja mennä vouhki katua pitkin juuri kuin höyryn voimalla, takki leuhtoen auki ja lakki päässä vinossa. Ihmiset syrjäytyivät pelokkaina, kun hän esplanaadin poikki viiletti ja ylös Yrjönkadulle. Kun hän soitti Eljaan ja Juhanan ovelle, niin kajahti koko kerros, ja matami säikähti niin, ettei tahtonut kiireessä löytää avainta eikä avaimenreikää ovea avatakseen.
— Enkö minä jo sanonut sinulle, ettei se passannut ja että sinä turmelisit kaikki, puhui Lassi jo ennenkuin sisään pääsi. — Niin, miten on nyt käynyt? Kenen syy? — Hän puhkui hengästyneenä.
— No miten? Ja kenen ne syyt? Ja missä asiassa? Istu Lassi ja ryyppää vettä, äläkä puraise kieltäsi. — Eljas harjasi juuri pyhätakkiaan, oli aikeessa mennä teatteriin. Hän oli iloisella mielellä, oli päiväntyönsä tehnyt, päivä paistoi huoneeseen ja koko maailma näytti hymyilevältä, eikä hän siis ensinkään voinut ymmärtää Lassin suuttumusta eikä kiihoittunutta mielentilaa.
— Kenenkö syyt? Oliko se siivoa kävellä hienoissa arpajaisissa kapakkatytön vieressä koko illan, ja kadulla ja teattereissa, — missä kaikissa kuulut kulkeneen?
— Kuule Lassi! Mitä hemmettiä sinulla on aina siitä tytöstä puhumista? Minä sanon sen sinulle kerrassaan ja viimeisen kerran, että se on minun asiani, eikä kenenkään muun. Ja sinä saat…
— Vai ei kenenkään muun. Eivätkö ne siat jo olleet sotkeneet minuakin siihen juttuun, niin että hädintuskin pelastin oman kunniani.
— Oman kunniasi — sen olet syönyt monesti. Mutta pura suustasi, mitä sinulla on purkamista. Mitä tietää tuo kaikki puuskuminen?
— Hitto hänet tiesi! Senverran vain tiedän, että juuri sinun tökeryytesi takia ei tule meidän hankiretkestämme mitään, ei huomenna eikä koskaan. Mene nyt Oulunkylään peruuttamaan huoneita ja mene itse kamreerilta kuulemaan.