— Minä olen neuvonut minkä olen parhaaksi käsittänyt. Mutta luonnollistahan se on: joka tahtoo, se lähtee.

V.

Jopa siitä joukko läksi
Noihin suurihin sotihin,
Tasapäihin tappeluihin;
Sata miestä soutamassa,
Tuhat ilman istumassa,
Nenin jousia nenässä,
Terin miekat teljopuilla.

Kesäkuu oli puolivälissä samana vuonna 1589. Kaupin rannassa Iijoen suulla oli elämää ja liikettä, vilkasta ja äänekästä niinkuin suurimpain juhlapyhien aikana taikka isoimmilla markkinoilla. Jo aikaisesta aamusta touhusi ja temmelsi miesjoukko törmällä molemmilla jokiahteilla ja rannassa veneissään. Juostiin talojen ja rannan väliä, tavaroita kannettiin, veneitä korjailtiin, vitsoja väännettiin ja taottiin hankatappeja, niin että hiekkainen törmä kumeasti kajahteli. Huutoja kuului; saman venekunnan miehet hakivat ja hoilasivat toisiaan, naiset kantoivat eväskontteja ja kirkuivat törmältä, kysyäkseen veneissä olevilta miehiltään minkä mitäkin, lapset itkeä pillittivät ja koirat ulvoivat kylällä.

Ei se ollut juhlapyhä eikä markkina-aikakaan. Oli arkipäivän aamu, keskiviikkoinen työpäivä, mutta ei yhdessäkään iiläisessä talossa kyhäytty aamutöihin. Siinä valmistauduttiin tuotteliaammalle työrupeamalle kuin tavalliselle kynnölle taikka nuottamatkalle. Iiläiset tekivät lähtöä kosto- ja ryöstöretkelle Vienan puoleisten karjalaisten kyliin.

Kaikki oli jo valmista, miehet koossa, veneet kunnossa, viimeisiä viimeistelyjä lopetettiin ja jäähyväisiä heitettiin. Siellä täällä irroitettiin jo veneen keula rannasta, työnnettiin joelle ja käännyttiin vastavirtaan. Toisaalla vielä antoivat lähtevät törmältä viimeisiä neuvojaan kotiin jääville ja lohduttelivat itkeviä eukkojaan. He olivat hilpeällä tuulella, koettivat kotiin jääviäkin rohkaista ja istuttaa heihin pirteätä mielialaansa.

— Mitäs sinä tyhjää itket, muoriseni, vai sitäkö pelkäät että minä miellyn venäläis-naiseen ja jään sinne? Ole huoletta! Odotahan syyspuoleen, niin minä tuon sinulle silkkihuivit ja hopeavyöt ja kultasormukset joka sormeesi.

Niin lohdutteli muuan jokisuulainen saattamassa olevaa vaimoaan ja taputteli leppoisasti leuan alle. Toinen kohotti kymmenvuotisen poikansa käsivarrelleen, pyyhkäisi kyyneleen pois esikoisensa poskelta ja virkkoi:

— Sinä Kaihihan saat jäädä isännäksi taloon, näytäkin, että olet mies.
Kas niin. Kun vähän varreltasi ylenet, pääset sitten sinäkin mukaan. —

— Mitä minun tuolle Kaijalle pitää luvata tuliaisiksi, kun se noin surkeilee? kysyi muuan nuori mies puristaessaan morsiamensa kättä, joka vavahteli hänen kourassaan.