— Lähdetään kiireimmiten paluumatkalle. Nyt vielä voimme pelastaa henkemme ja saaliimme, vaan myöhemmin on kaikki epävarmaa.
— Niin, jokohan käännetään keulat länttä kohden, tuumaili Krankan
Hannukin nolon näköisenä, hänkin saalistaan vaaliakseen.
Mutta olipa toisia, joilla oli toinen mieli ja toiset mietteet; niitä oli nuorten miesten suuri joukko, joka taistelun ja ryöstön kiihottavassa touhussa oli innostunut ja himosi enempiä seikkailuja, suurempaa kunniaa ja isompaa saalista. Ja niiden etupäässä oli Vesaisen Juho.
— Paluumatkasta ei puhettakaan, huudahti hän, nyt soudetaan
Solovetiin!
Se retken päämaali oli hänellä koko ajan kauniina ja viekoittelevana kajastanut mielessään. Jo lapsuudestaan saakka hän oli kuullut monenmoisia kummallisia ja tarumaisia kertomuksia tästä vanhasta, mahtavasta luostarista, sen äärettömistä rikkauksista, sen komeuksista, sen kalleuksista ja sen suuresta, isännöitsevästä vaikutuksesta kaikkiin Vienanmertä ympäröiviin seutuihin. Solovetin monasteri, niin oli hänen isävainajansa usein kertonut, on juuri se ahjo, josta karjalaisten hyökkäykset Pohjanmaalle ovat vuosien kuluessa johtuneet. Luostari tahtoo laajentaa valtaansa ja uskonsa vaikutusalaa, se tahtoo ulontaa herruutensa ja kirkollisen isännyytensä, vieraan kielensä ja vieraan uskonnon, aina Pohjanlahteen saakka, niinkuin se on sen ulontanut Jäämeren puolelle. Siksi yllyttävät luostarin munkit ja papit heille uskollista Karjalan kansaa alituisiin retkiin Maanselän taakse; heidän vehkeistään ne langat kulkevat, joiden seurauksista Pohjanmaan jokivarret niin usein ovat saaneet kärsiä.
Nuorukaisena hän jo monesti oli haaveksinut päästäkseen kerran musertamaan tuon kuuluisan pesän. Hän oli kuvitellut, kuinka hän sen hävittäisi, polttaisi ja hajoittaisi, levittäisi rauniotkin pitkin saaren rantoja, niin ettei kiveä jäisi kiven päälle. Nuo kullasta kiiltävät kirkot, nuo rikkaat rakennukset, joista hän matkamiehiltä oli niin paljon kuullut, antaisi hän nousta savuna ilmaan, ja sen asukkaat, munkit ja papit, hän joko tappaisi heidän omille raunioilleen taikka sirottaisi menemään kaikkeen maailmaan. Ja saarelle ei pitäisi jäädä paikkaa, jonka alla ihminen saisi sateelta suojaa, eikä ihmistä, joka sateen suojaa tarvitsisi.
Niin hän oli kuvitellut, niin hän oli kehuskellut. Nytkin tällä matkalla olivat hänen ajatuksensa melkein alinomaa siinä pyörineet, hän oli jo edeltäpäin nauttinut tuumastaan ja ihaillut tekoaan. Ja nyt vihdoinkin oltiin mailla. Ainoastaan kappale saaristoa, pari penikulmaa selkää, erotti hänet luostarista, päivän matka vain, ja hän olisi siellä. Nytkö pitäisi hänen luopua suuresta aikeestaan? Ei, ei koskaan.
Tätä hän kuvaili epäileville seuralaisilleen; tavallisesti hän ei ollut monisanainen, vaan nyt hän innostui puhuessaan, hänen sanoissaan oli voimaa ja hänen liikkeissään kiihkoa.
— Tästäkö, luostarin satamasta, me yrittämättä takaisin palaisimme! Ja mistä syystä? Siitäkö, että yksi Ahma kulkee pitkin poltettuja kyliä ja koettaa keräillä kumppaneikseen joitakuita säikähtyneitä miesraukkoja, joilla hän ei kumminkaan uskalla meille vastukseksi tulla. Hiiteen arkuus ja pelko! Nyt on koitunut koston hetki, nyt on voitto tuossa juuri käsissämme, nyt eteenpäin, ja vasta kun luostari on raunioina, silloin takaisin.
— Se on miehen sana, kuului monelta taholta innokkaita huutoja. Nuoret olivat aivan jyrkästi hänen puolellaan. Torvisen Lauri oli hänellä, kuten ainakin, uskollisimpana kannattajanaan, ja Hannukin, joka äsken vielä epäröi, karahti pystyyn ja huudahti: