— Maltahan, ukko, kumarruksinesi, sitten luostarissa posmiloidaan yhdessä. Tarjennet sielläkin, siellä tulee olemaan hyvä lämmin!
— Tämä "pääpaha" meitä opastaakin luostarin sokkeloissa. Tulit hyvään tarpeeseen.
Niin ilkkuivat nuoret miehet säikähtyneelle papille, sillä aikaa kun vanhemmat koettivat soutajilta saada urkituksi, mitä Ahma siellä mantereella puuhasi ja mitä hänellä oli mielessä. Mutta siitä eivät karjalaiset puhuneet sanaakaan, eivät mihinkään selityksiin ryhtyneet.
Vaan kun pohjalaisten veneille astuttiin, näki Ontrei siellä ryöstetyn lemmittynsä, Kuosmasen Marjan, istuvan Hannun rinnalla. Silloin pojalla silmät salamoivat ja hän karkasi kohti.
— So, so, sievemmästi, ilkkuivat iiläiset ja rupesivat miestä kiinni pitelemään. Ja Hannu hyväili tyttöä ja härnäsi:
— Etäämmältä saat nätisti katsoa, mutta hypeltelemään ei saa tulla näin koreata tyttöä. Vai miten — oliko tämä sinun morsiamesi?
Hannu keikutteli tyttöä polvellaan ja kallisti pään suuta suikatakseen. Tytön silmissä kiilsi kyynel, ja voimatonna hän reuhtoili ryöstäjänsä käsissä. Mutta vihan vaahto tursusi Ontrein suusta.
— Ilkut siinä nyt, huusi hän Hannulle, vaan ilkut parahiksi, kun kotiisi tulet! Taitavat olla raiskattuina omatkin morsiamesi.
Ympärillä olevat höristivät pahasti korviaan, vaan Hannu kysyi tyynesti:
— Mikäpä ne siellä raiskaisi?