Vielä hiilostivat Petsamon luostarin rauniot, kun Vesaisen retkikunta niiden ääriltä lähti hiihtämään, painaen Jäämeren rannikolta takaisin sisämaahan päin ja suunnaten kulkunsa Kuolan kaupunkia kohden.
Mutta Lapin vouti Niilo Oravainen erosi joukosta ja lähti parikymmentä miestä ja osa saalista mukanaan samoamaan länttä kohden Varankiin päin. Hänen piti rannikon lappalaisilta kantaa vuotuinen vero Ruotsille, ja hetki oli nyt siihen erittäin sopiva. Tuota veroa oli näet viime aikoma ollut hyvinkin vaikea saada. Norjalaiset viranomaiset eivät enää tahtoneet myöntää Ruotsille minkäänlaista verotusoikeutta Ruijan rannalla, olivatpa monesti uhkaavalla tavalla kieltäneet Oravaista siellä niissä puuhissa liikkumastakaan. Lappalaisia he myöskin olivat ankarasti varoittaneet Ruotsille veroa maksamasta, ja nämä, ollen pahassa välikädessä, koettivat siitä syystä vastustaa ruotsalaisia niin paljon kuin mahdollista. Olipa vielä sattunut kuten viime vuonna, että norjalaiset viranomaiset olivat väkisin ottaneet takavarikkoon sen veron, minkä Oravainen jo Ruotsille oli saanut kiskotuksi.
Mutta nyt Niilo katsoi hetken otolliseksi ottaa takaisin ne saatavansa lisän kanssa. Huhu pohjalaisten suuren retkikunnan tulosta oli jo Lapin harvaan asutuilla paikoillakin ehtinyt kulon nopeudella levitä vuonosta vuonoon ja synnyttää siellä pelästystä. Olivatpa norjalaiset viranomaisetkin siitä tiedon saaneet, ja heidän pääpaikassaan Vuoreijan linnassa oltiin jo pahasti säikähdyksissä että "ruotsalaiset", joksi he pohjalaista retkikuntaa nimittivät, suuntaisivat sotaiset aseensa kostoksi juuri heitä vastaan. Eipä siitä syystä tällä kertaa Oravaisen veronkanto koko rannikolla kohdannut minkäänlaista vastarintaa, hän sai ottaa niin paljon kuin ilkesi. Ja Varangista hän ylpeästi lähetti kirjurinsa Vuoreijaan kysymään, annetaanko sieltä takaisin niitä takavarikkoon otettuja veroja vai eikö. Ne tulivat paikalla. Nopeasti sai Niilo siten asiansa Jäämerellä toimitetuksi ja pääsi jo muutamain viikkojen perästä laskeutumaan kotipuoleensa, jossa hän kaikille riemuiten kuunteleville kotilaisille kertoi Vesaisen onnellisesta retkestä ja Petsamon luostarin perinpohjaisesta hävittämisestä.
Mutta Vesainen itse riensi Lapin lumisten tunturien yli joukkoineen täyttä vauhtia Kuolan vuonon pitkulaiseen perukkaan, ja jo kolmantena joulupäivänä hän hiihti Kuolanjokea ylöspäin kaupunkia kohden. Pitkästä hiihdostaan väsyneet ja äskeisestä voitostaan ylpistyneet miehet eivät olisi tahtoneet rasittaa itseään noin liioin ponnistelemalla, olisivat mieluummin halunneet hiukan lepäillä ja nauttia vaivainsa palkkiosta.
— Keritäänhän se Kuolakin vielä polttaa, ei se pakoon juokse, murahteli muuan Paavo Halonen-niminen kemiläinen, kun Vesainen eräästä lappalaiskylästä kiirehti miehiä pois lappalaiskotien ja rasvaisten lihapatain äärestä. Ja häntä kannattivat monet nuoret miehet.
Mutta Vesainen ei hellittänyt. Hän tahtoi jos mahdollista äkkiarvaamatta valloittaa Kuolankin ja koetti siitä syystä kiirehtiä, ennenkuin kuolalaiset saisivat heidän tulostaan tiedon ja ehtisivät varustaa itsensä.
— Sitten Kuolassa saatte levätä viikon ja herkutella niin paljon kuin mielenne tekee. Mutta hiihdetään ensin sinne.
Mutta Kuolaan oli jo kahta kautta saapunut tietoja Vesaisen tulosta, ja joulupäivinä siellä varustauduttiin minkä suinkin ehdittiin.
Vienan puoleiset karjalaiset olivat pitkin syksyä huolestuneina kuunnelleet sanomia pohjalaisten retkelle valmistautumisesta ja pelon vallassa vartoneet, mitä seutuja kohden retki ohjattaisiin. Olihan siellä Vienassa tosin nyt vähän sotaväkeä varalla, vaan eihän se koko pitkää rannikkoa ehtinyt puolustamaan. Varsinkin olivat huolissaan kannanlahtelaiset, joilla ei ollut sotaväestä ollenkaan turvaa. Vihoviimein saapui joulun alla heidän veronkantajiaan Kuolajärveltä, ja nämä kertoivat lappalaisilta kuulleensa, että Vesaisen retkikunta juuri oli kulkemassa Sodankylän ja Sompion kautta pohjoiseen päin. Kannanlahtelaiset arvasivat heti, että pohjalaiset riensivät Kuolaa kohden, mutta samalla he myöskin kohta tulivat ajatelleeksi, että retkikunta sieltä palatessaan luultavasti poikkeaa Kannanlähteen kostamaan viimeistä Iin hävitystä. Ahman mielestä, joka tunsi Vesaisen katkeran vihan, tämä oli melkein varmaa, ja hän sen vuoksi innokkaasti vaati, että oli kiireellisiin varustuksiin ryhdyttävä. Ja niin päättivätkin Kannanlahden miehet kiireimmän kautta lähettää sananviejiä Solovetiin ja Sumaan pyytämään sotaväkeä suojakseen. Mutta itse Ahma lähti parin miehen kanssa viemään varoittavaa sanaa Kuolan kaupungin ja maakunnan päällikölle. Jos Vesainen saisi Kuolassa selkäänsä, niin ei hän uskaltaisi Kannanlahteenkaan tulla, niin hän arvioi.
Ja tulista vauhtia hiihti Ahma, joka jo haavastaan oli aivan parantunut, tunturien ja Imandran laajojen selkien poikki ja saapui Kuolaan samoihin aikoihin kuin Vesaisen retkikunta Petsamoon.