Vesaisen miesten joukossa rupesi vihdoin kuulumaan tyytymättömyyttä ja nurinaa. Hittoja vartenko he talvikaudeksi ovat asettuneet tuon mitättömän kyläpahasen edustalle? Talvi oli tavattoman kylmä, tammikuun alussa oli pakkanen pureutunut mitä vihaisimmaksi, ja jäinen meriviima tunki läpi luiden ja ytimien. Matkalla ollessa semmoista säätä paremminkin sieti, vaan yhdessä kohden leiripaikalla eivät miehet millään ilveellä tahtoneet pysyä lämpiminä kinoksissa nuotiotulien ääressä. Ja eväät, joita ei Petsamosta ollut arvattu paljon ottaa mukaan, tekivät loppuaan, eikä lähiseudun lappalaisilla enää ollut mitään ryöstettävää. Johonkin tässä on toki ryhdyttävä, napisivat miehet, kuljettava on joko eteen- tai taaksepäin, kosk'ei tuota kylärojua kumminkaan näkynyt saavan anastetuksi.
— Se on vienyt meiltä monta kymmentä miestä. Pian tähän koko joukkokin hupenee.
Halonen varsinkin kulki ympäri leiriä ja levitti mieliin tuota tyytymättömyyttä. Jo alkumatkasta hän oli osoittautunut juonikoksi, vanhojen, naapurein välisten lohivesiriitojen takia hän kantoi katkeraa vihaa Torvista vastaan ja samalla myös tämän vävypoikaa kohtaan, joka hänen mielestään aivan ansiottaan päällikön arvossa rehenteli. Aina vähän väliä hän oli kapinapuuhissa, koettaen niskoittelemalla tehdä Vesaiselle johtajanviran vaikeaksi. Ja Vesaisen puolestaan täytyi monesti ankarin sanoin puhutella tuota vastahakoista, vehkeilevää miestä. Nyt Halonen oli kerännyt ympärilleen jonkinlaisen puolueen, enimmäkseen Oulunlinnasta lähetettyjä sotamiehiä, ja veti näiden kanssa kaikessa vastaköyttä.
— Jos ei tästä kohta lähtöä tule, niin hiihdämme omin nokkimme, he murahtelivat jo Vesaisenkin kuullen. Eräänä päivänä sen vuoksi Torvisen ukkokin ehdotti Vesaiselle, että pitäisi jo ryhtyä johonkin ratkaisevaan toimenpiteeseen.
— Niin minustakin, vastasi Vesainen. — Tehdään vieläkin ryntäys!
Hän oli monista merkeistä tullut huomanneeksi, että kuolalaisten joukot olivat siksi harvalukuiset ja huonot, etteivät ne kestäisi oikeassa tasapäässä tappelussa, jos kerran keihäänkantomatkalle päästäisiin. Ja nyt oli toki Hannu Laurinpoika saanut tykeillään sen verran sälötyksi muuatta muurin kolkkaa johon hän oli tulensa kohdistanut, ettei siitä pitänyt olla vaikea kirveiden avulla päästä paaluaitauksen sisäpuolelle. Ilma oli aamusta päivin ollut lauhtumaan päin, oli alakuun aika, ja pilvinen taivas oli ruvennut viskelemään lumia, — yön pimeässä oli hetki hyökkäykseen sopiva. Neuvoteltuaan Torvisen ja Krankan kanssa hän komensi iltapäivällä miehensä leiripaikalta liikkeelle, kuormastot ja vangit otettiin mukaan, ja retkikunta lähti ikään kuin kotimatkalle hiihtämään Tulomajokea ylöspäin. Kuolan vartioväki näki leiritulien sammuvan ja vihollisen poistuvan.
Mutta jo muutamien virstojen päähän pysäytti Vesainen joukkonsa pieneen näreikköön ja ilmoitti, että tästä pyörretään takaisin ja tehdään hyökkäys kaupunkiin. Suurimman osan miehistöstään hän kohta sai innostumaan tuumaansa, ainoastaan muutamat "Halosen miehet" vielä juonittelivat, vaan nekin hän taivutti parilla kovalla sanalla. Mutta Halonen itse koetti sittenkin tehdä tuuman tyhjäksi. Hän laski iltahämyssä salaa pari Petsamon vangeista vapaaksi ja tuli jonkin ajan perästä ilmoittamaan, että ne ovat karanneet ja tietysti rientäneet Kuolaan kertomaan hyökkäystuumasta.
— Sinä laskit itse ne irti, mies katala, huudahti Vesainen ja ojensi vihan vimmassa keihäänsä. — Mutta petturin palkan saatkin!
— Älä iske, hänet on tutkittava ja tuomittava, varoitti Hannu. — Viedään mies vankina Ouluun vastaamaan elkeistään ja riennetään me nyt heti hyökkäykseen.
Halonen ja pari hänen kätyriään sidottiin ja kuormastoja ja vankeja vartioimaan jätettiin parikymmentä miestä, muut kiirehtivät suksilleen ja lähtivät äskeisiä latuja myöten hiihtämään takaisin joen jäätä pitkin.