— Leila, se olet sinä, puhui tuttu ääni, ikäänkuin hyvin kaukaa. — Miksi tänne tunturille myrskyyn olet paennut? Vastaa, elätkö sinä vielä?
Mutta hän ei voinut vastata, ja toinen ääni kuului virkkavan:
— Näkyy paleltuneen, jätetään siihen.
— Ei, kaatakaa viinaa hänen suuhunsa… Niele, Leila, virkoa… Otan sinut ahkiooni ja vien lämpimään ja mukanani Tornioon sinut vien, omaksi eukokseni vien, sillä sinua olen aina kaivaten muistanut… Leila, eläthän vielä…
Himmeä oli kinokseen jähmettyneen tajunta, eikä silmänluomi enää noussut eikä liikahtanut huuli, mutta sydämessä riehui taistelu vielä. Hän ei olisi tahtonut vastata tuolle kysyjälle, hän olisi tahtonut vaipua yhä syvemmäs horroksiinsa ja kuolla pois … ehkä jumalanäiti hänelle silloin vielä olisi suonut armon. Mutta hänen mielensä kapinoi, hän oli vaistomaisesti tuntevinaan, että jumalanäiti, entisen suosionsa vuoksi, kumminkin vielä tahtoi jättää uskottoman suosikkinsa henkiin, vaikkakin vaille korkeaa luottamustaan. Ja koko se hänen taistelunsa tuntui sulavan siihen hiljaiseen huokaukseen, joka hänen rinnastaan lähti:
— Äiti Jumalan, näinkö olet tahtonut!
Mutta mies, joka häntä käsissään piteli, hieroi hänen niskaansa ja ohimokaan ja kyseli sitä tehdessään hellästi:
— Leila, eläthän vielä!
Ja Margareeta tunsi lämmön leviävän ruumiiseensa ja kielensä jähmetyksistään sulavan, ja silmänsä raolleen saaden hän kuiskasi:
— Elän, Osmo…