Paavon hevonen lähti jo kuumuutta huuruten raskaasti vetämään kuormaa törmälle, ja silloin laskeutui Paavo kuorman päältä, autteli itse etupajusta ja antoi sitten, kun oli päästy törmän päälle pirtin päätyikkunan kohdalle, hevosensa hetkisen huokaista. Mutta laitaikkunan takaa pirtistä kuului äänekästä, toraista puhetta, ja silloin hän suuttuneena nykäisi suitsia ja ajoi heinähäkin takapihalle tallin edustalle, jossa riisui hevosen, vei sen pilttuuseen ja teki sille appeen.
Tullessaan taas tallista ulos heinäkuormaa tyhjentämään hän näki isänsä astuvan pirtistä häntä auttamaan. Ukko oli jo vanhanpuoleinen, varsi kumarassa, ja näytti muutenkin vähän masentuneelta. Kotvan aikaa työskentelivät isä ja poika ääneti yhdessä, mutta sitten Paavo virkkoi melkein itsekseen:
— Kesken ne rehut tänä talvena loppuvat. Olisi pitänyt syksyllä vähentää karjaa.
— Olisi pitänyt, toisti ukkokin. Nyt niistä pitää joka päästä vielä vero maksaa, ja sittenkin niitä on kevätpuoleen tapettava. Mutta eihän sitä osannut vähentää, perhe suuri, lapsia kasvaa, jollakinhan sen täytyy elää, ja millä se eläisi, jos ei olisi lehmän antiakaan.
— Niin, tässä talossa on liikaa väkeä.
— Ja joka hengen kohdalta menee vero.
Kului hetkinen äänettömyydessä.
— Voutiko se oli vai kirjuri, joka täältä juuri ikään ajoi? kysyi
Paavo matalalla äänellä.
— Kirjuri ja nimismies. Kirjoittivat taas kirjoihinsa kaikki mitä talossa on, joka lampaan ja vasikan, joka kirveen ja viikatteen. Kaikista vero! He arvelivat, että jo parin viikon perästä voi kanto meille joutua. Näin se kyllä karjakin väleen sulaa, sillä milläpä sen veron muuten maksaa? Ja se kuuluu menevän vielä ensi vuodeltakin.
— Sekö hopeavero?