Viime vuosina olivat kumminkin olot kotona rannikolla käyneet niin tukaliksi, että muistot noista kaukaisista, rauhallisista takamaista taas useammin olivat palanneet mieliin ja miesten keskusteluihin. Pohjan köyhää perukkaakaan eivät ensinkään säästäneet nuo vuosittain kasvavat verot, joita sota nieli, ja tila siellä, toinen täällä oli jäänyt autioksi. Tanskalaisten valloittaman Elfsborgin lunnaiden maksamiseksi oli taas ruvettu kantamaan uutta, raskasta veroa, kymmenystä kaikesta irtaimistosta, ja uusi sotavero Viron sotaa varten määrättiin samaan aikaan maksettavaksi. Talonpojat olivat toivottomia. Raskaimmin heitä kumminkin kiusasi ja rasitti myötäänsä läpimatkustava ja matkoillaan viivähtelevä sotaväki, joka suureksi osaksi oli ulkomaista, skotlantilaista, englantilaista ja saksalaista väkeä ja joka eväikseen ja ravinnokseen maksutta otti talonpojilta mitä irti sai, — pakkokin oli ottaa, kun ei kruunu maksanut palkkoja. Omia miehiä vietiin vuosittain aina uusi ryhmä taistelupaikalle. Sen lisäksi tuli vähän väliä rutto ja kato. Niin kiusaantuneita olivat asukkaat muutamissa osissa maata, että he jättivät kokonaan kotimaansa ja siirtyivät muihin maihin.
Tällaisten olojen vallitessa oli Iijoenkin suussa taas ruvettu puhumaan muutosta takamaille, ja ne olot olivat vihdoin vaikuttimia Paason Paavonkin rohkeaan päätökseen, joka kevättalven kuluessa niin kypsyi, että eräänä päivänä huhtikuun loppupuoliskolla pieni retkikunta jo teki lähtöä Kelalan pihalta ylös jokivartta pitkin. Rannan Pietari Kelalasta oli näet päättänyt lähteä mukaan, hänkin kun oli huomannut mahdottomaksi jäädä kotikyläänsä, vaikka syyt olivat osaksi toiset kuin Paavolla. Hän oli näet syksyllä mennyt naimisiin, nainut serkkunsa — pappi oli vihkinyt asiaa lähemmin tiedustelematta. Mutta sitten rupesi puheita kuulumaan, että se on laissa kiellettyä, siitä on vastuu ja rangaistus ankara. Aivan selvillä siitä ei oltu, ja Pietari oli toivonut asian unohtuvan. Mutta sitten hän oli kuullut erään kateellisen vihamiehensä uhanneen ilmoittaa hänet ensi kesäkäräjiin, — ja silloin näki Pietari parhaaksi paeta. Nuoren vaimonsa kera hän yhtyi Paavon matkueeseen ja kasaili nyt juuri lähtöä tehden tavaroitaan poronkelkkoihin.
— No Tapani, nyt älä enää mieti lähdetkö vai et, se on sinun nyt päätettävä, — puhui Paavo puoleksi leikillä kulkiessaan ohi nuorimman veljensä, joka siinä seisoi hieman levottoman ja epäröivän näköisenä. Oli ollut puhetta, että hänkin lähtisi veljensä mukana takamaille, mutta siitä ei ollut tullut mitään, ja piloillaan se nyt Paavokin näinikään veljeään kehoitteli. Tapanin mieli kyllä olisi tehnyt mukaan, eikä hän ollut arkakaan luonnostaan, mutta hän oli muuten kiinni, — kiinni juuri tässä Kelalassa, jossa hän oli kulkenut "rihmoja virittämässä", mutta itse joutunutkin pauloihin. Mutta Sanna olikin hiukan itsepäinen tyttö, ei suostunut lähtemään salolle, sanoi vain Tapanille, että mene yksin jos menet. Ja siksi oli Tapanin pakko veljelleen vastata:
— Ei tullut minulta vielä lähtöä.
— Eikä tule sitten vastakaan, intti Paavo.
Mutta kun viimeiset jäähyväiset oli sanottu ja pieni pororaito lähti solumaan alas joelle, katsahti Tapani nuhtelevasti vieressään seisovan tytön silmiin ja virkkoi:
— Ehompi elämä niille siellä tulee kuin täällä, ja onnellisempi.
— Voipi tulla, mutta minä vain en iäkseni suostu lähtemään pois ihmisten ilmoilta, vastasi tyttö, heilautti kenoa päätään ja pyörähti pirttiin päin.
Nämä molemmat näkökannat ne risteilivät useimpain muidenkin mielissä, jotka Kelalan törmältä takamaille lähteväin kulkua katselivat.
Mutta pienen raidon matkue samoili eteenpäin Iijoen jäätä pitkin arvelematta ja arastelematta, ja kuudentena vuorokautena se jo oli poikennut kulkemaan suoraan koillista kohden Livojoen törmien lomitse. Se oli edellisenä päivänä lähtenyt tämän jokivarren ylimmästä asutuksesta, Kollajan uudiskylän taloista, jonne Paason ukko hevosella oli heitä saatellut, tuoden hiehon ja mullikan talteen sinne kesään asti, jolloin jonkun uudisasukkaista piti käydä sieltä veneellä hakemassa tämä karjansa alku. Kollajan taloissa he olivat eronneet ihmisistä ja samoilivat nyt eteenpäin, tietäen, etteivät pitkiin aikoihin, ehkäpä eivät koskaan, tulisi tapaamaan muita ihmisiä kuin mahdollisesti sydänmailla kierteleviä lappalaisia. He muodostivat nyt keskenään pienen, suljetun yhteiskunnan ja rupesivat vähitellen totuttautumaan siihen ajatukseen, että muita ei enää ollut olemassakaan.