— Ihminen tosiaankin, matki jäyhä pirkkalaispäällikkö katsellen puuta, joka oli tulossa alaspäin jotenkin läheltä rantaa. — Se on lappalaiskakara, liekö henkeäkään enää.
— Isä, työnnetään vene vesille, pelastetaan tuo raukka!
— Venettäkö tuohon kuohukkoon … kannattaisikohan…? tuumi isä, mutta oli samassa jo poikansa avuksi tarttunut kiinni veneen keulaan, ja yhdessä he sen työnsivät alas väkevään virtaan. Ketteränä Osmo hyppäsi airoihin ja isä ohjasi voimakkaasti huopaamalla raskasta alusta pyörteiden keskelle. Huimasti painoi virta alaspäin, Osmo ponnisti voimainsa takaa, mutta hitaasti päästiin eteenpäin.
— Herjetään pois, isä tuumi, — muuten ei päästä rantaan takaisin.
— Ei, nyt lähenee honka tuossa virran polvessa, kas noin…
Isä piteli venettä kohdallaan, sill'aikaa kun Osmo asettui keulaan käydäkseen käsiksi oksain notkossa tirppavaan olentoon. Se oli lapsi, lappalaispeskiin puettu, eikä siinä enää elonmerkkejä näkynyt. Siihen Osmo iski kiinni, mutta niin lujalle se oli puristautunut hongan runkoon, että poika sitä pari kertaa turhaan koetti kiskaista irti. Mutta hän ponnisti uudelleen, riuhtaisi vielä kerran, ja jo hän sai viskatuksi veneeseensä poronnahkaisen käärön, — noin kymmenvuotiaan tytön, joka oli aivan tönkkä ja hengetön. Mutta kiire oli taas tarttua airoihin, hän heitti saaliinsa veneen pohjalle ja rupesi rivakasti soutamaan takaisin rannalle päin, josta vene kelon mukana oli kauas loitonnut. Mutta sepä ei ollutkaan helppoa työtä, nuoret jäntereet saivat yli voimainsa riuhtoilla, ja kaiken väkensä täytyi isänkin panna huoparimeen, ennenkuin maihin päästiin, eikä sittenkään päästy kuin paljon alapuolelle varsinaisen valkaman.
— Minkä elukan te sieltä saitte? kysyivät ihmeissään akat, jotka olivat rientäneet törmälle katsomaan isännän äkillistä veneretkeä ja vaikeaa paluuta.
— Tuossa on saalis, viekää tupaan, siellä koettakaa, vieläkö tuohon koteutuu henki, puhui Kauppilan isäntä hengästyneenä ja hiukan häpeissään, ruveten sauvomaan venettään ylös sen varsinaiseen valkamapaikkaan.
Vaahdoten kohisi vesi tulvaavassa joessa kuljetellen alas latoja ja turpeita ja kelohonkia. Joki nousi vielä puolille päivin, nousi uhkaavana ja ärjyvänä, mutta silloin murtuikin vihdoin merijään sitkeä salpa joen suulta ja nuo vihaiset, viljavat, keväiset kuohut pääsivät vähitellen soljumaan ja leventeleimään meren avaraan, tyynnyttävään helmaan. Ja vähin erin taas rannatkin saivat entiset muotonsa, järvet valuivat pois niittymailta, ja leppyneinä laskeusivat veden vihaiset vallat lepoon.