Nuori lainlukija oli nyt ensi kerran tuomarina liikkeellä, ensi retkellään Pohjanmaalle käräjiä pitämään, ja siinä merkkiseikassa ne nyt mietteetkin vakavina viipyivät. Hän ajatteli juttuja, joita hänen tulisi ratkaista, ja varsinkin erästä, jonka hän tiesi tuomittavakseen joutuvan. Se oli noitajuttu, — niitä samoja, joita nyt monen vuosikymmenen kuluessa varsinkin Pohjanmaalla melkein joka käräjillä oli käsitelty ja tuomittu. Melkein lukemattomia tällaisia juttuja oli Olli seurannut kotonaan Vaasassa, jossa hänen isänsä oli ollut pormestarina. Nehän olivat olleet aivan jokapäiväisiä, ja kumminkin…
Ollia hiukan puistatti, hän käännähti reessä ja herätti ajajan tyrkkäämällä häntä niskaan.
— Nykäisehän suitsia, jo nukkuu konikin.
— Kyllä se määränsä tietää, vastasi ajaja, on se ennenkin ollut tuomareita kyydissä, ja perille on tultu. Ja kumminkin olivat kinokset toisenlaiset tässä eräänäkin talvena, jolloin teidän isäänne kyyditsin … se oli samana vuonna, jolloin Sauna-Kaisa poltettiin…
Niin, kansa luki ajanlaskunsakin jo siitä, minä vuonna suuria noitia oli poltettu. Ja kumminkin… Olli muisti niin selvästi, mitä hänen isänsä oli hänelle, hänen puolikasvuisena poikasena ollessaan, sanonut, raastuvasta palatessaan juuri tuota samaa Sauna-Kaisaa tuomitsemasta: "Ne valehtelevat kaikki, syyttäjät ja todistajat ja ennen kaikkea syytetyt, ja uskovat itse valheitaan. He valehtelevat silloinkin, kun itse tunnustavat olleensa noitia ja pirun palvelijoita … mutta heidän tunnustuksensa mukaanhan heitä täytyy tuomita!"
Syvälle olivat nuo sanat painuneet nuorukaisen mieleen, ja hän oli niitä aina muistanut, kun näissä noitajutuissa usein oli selville saatu, että syytetty oli syyttömästi poltettu. Olihan se sama kokemus tehty juuri tässä Sauna-Kaisan jutussakin. Hänen oli väitetty taikoneen sammakkoja ihmisten vatsoihin ja hävittäneen naapuriensa karjoja ja kalaonnea ja turmelleen terveyden kotikylänsä isänniltä ja emänniltä. Ja hänen omat tyttärensä, kaksi alaikäistä, todistivat äitinsä olleen paholaisen kanssa liitossa ja tehneen öisiä retkiä helvettiin. Akka kielsi aluksi kivenkovaan, tunnusti kyllä loihtineensa, mutta ainoastaan tauteja parantaakseen, ei koskaan pahaa tehdäkseen. Mutta kun käsiraudat kierrettiin yhä lujemmalle hänen ranteihinsa, hän tunnusti vihdoin velhon vehkeitä harjoittaneensa. Raudoista päästyään hän sen tosin peruutti, mutta hänet tuomittiin kumminkin, pääasiallisesti omain tytärtensä todistusten nojalla, kuolemaan…
Hui, — Olli Jaakonpoika näki vielä kuin edessään, kuinka rovio korkealle loimusi Korsholman vallien partaalla, kun Sauna-Kaisa sen keskessä nuorissaan vääntelihe ja kirosi koko maailman ja syytteli, hän vuorostaan, noituudesta naapureitaan, jotka sitten tuon syytöksen nojalla vedettiin oikeuden eteen… Hän näki, kuinka tuo kuihtunut ruumis vielä kiroustaan huudellen hiiltyi roviolla, ja tunsi lihan käryn sieraimissaan, ja taas häntä puistatti… Sekin oli viatonna kuollut. Hänen tyttärensä tunnustivat myöhemmin todistaneensa äitiään vastaan aivan perättömiä juttuja, kummitusjuttuja, joita eräs talven heidän mökissään majaillut merimies oli heille tarinoinut, ja myöhemmistä oikeudenkäynneistä oli käynyt ilmi, että lesken omatkin tunnustukset olivat olleet perättömät. Olli Jaakonpoika herätti taas nukkuneen kyytimiehen.
— Vieläkö se Sauna-Kaisan mökki on paikoillaan kylänpäässä
Mustasaaressa? hän kysäisi tältä.
— Vielä, vaikka lahona ja ränstyneenä, vastaili kyytimies verkkaan heräillen. — Eihän siihen kukaan ole uskaltanut koskea, noidan pesään.
— Mutta hänhän oli viaton.